Bailantai oli Antti Tuiskun ultimaattinen taidonnäyte

Lähes kolmen vuoden odotuksen jälkeen Antti Tuisku nousi syyskuun alussa viimein Helsingin Olympiastadionille Bailantai-spektaakkelinsa myötä bändinsä, ja yli 30 tanssijansa kanssa. Katsomaan saapui viikonlopun aikana yli 70 000 ihmistä.

Onneksi hän syntyi

Pimeälle stadionille syttyvät kirkkaat valot, samalla kun stadionin kaiuttimet valtaa kertojaääni, joka kertaa Bailantain vapahtajan Antti Tuiskun päätymistä tähän pisteeseen. Onneksi hän syntyi, hän sanoo. Puheääni kertaa kiitollisuuttaan siitä, että olemme päässeet vihdoin tähän pisteeseen, samalle maaperälle juhlimaan Bailantaita.

Lavan keskiöön on noussut jättimäinen kultainen härkä, ja puheen aikana sen ympärille saapuu liuta tanssijoita. Lopulta Antti Tuiskun siluetti astelee lavalle kultaisen härkälavasteen lomasta. Hän kävelee rauhassa asemaansa parrasvaloihin, ja hänellä on päällään musta kaapu. Kasvoillaan hänellä totinen, suorastaan hallitseva ilme. Kasvoille meinaa kuitenkin jatkuvasti karata innostunut virnistys.

Asetelman visuaalista maailmaa on selkeästi lähdetty hakemaan 2020 helmikuussa ilmestyneeltä Valittu kansa -albumilta, jolla Tuisku on heijastellut itseään tietynlaisen lahkon johtajan rooliin, valittuna kansanaan tietenkin ne ihmiset, joihin on ainakin aiemmin viitattu nimityksellä tuiskuttajat.

Valittu kansa on mielestäni täydellinen pop-albumi, ja sen teksteissä leikitellään paljon hengellisten sekä uskonnollisten vertauskuvien kanssa vaikuttavalla, ajoittain groteskilla, ja ajoittain herkällä tavalla. Siksi olin ollut jo etukäteen erityisen innoissani siitä, että pääsisin näkemään kuinka juuri tämä albumi tulisi heräämään Bailantain aikana henkiin. Lopullisessa settilistassa kyseiseltä albumilta kuultiin kuitenkin vain kolme kappaletta.

Valittu kansa toimii vahvana ja vaikuttavana aloituksena, ja se on tunnelmaltaan oikeastaan kuin luotu osaan, jonka se on Bailantaissa saanut. Kokonaisuutena kappale pysyy suorastaan hillittynä ohjelmanumerona, joka toimivalla tavalla nostaa keikan jännitettä entisestään. Rauhallisesti alkavan kappaleen alussa Tuisku lausuu tekstiään rauhallisella sävelellä, kuin lahkon johtaja todistustaan, kunnes kutkutteleva säkeistö lopulta räjähtää hellittämättömään MOTHERFUCKIN’ AMEN -huudahdukseen, jonka myötä koko stadion tuntuu räjähtävän euforiseen nautintoon.

Bailantai on alkanut.

Tuisku riisuu viittansa, ja sen alta paljastuu värikäs unitard, joka mukailee myös hänen tanssijoidensa samankaltaisia asuja. Konsertin alkupuolisko pyörii eteenpäin intensiivisellä hittiputkella, joka muistuttaa yleisöä siitä minkä luokan poptähteä stadionille on tänään tultu katsomaan. Peto on irti ja Party (papiidipaadi) esitetään äärimmilleen hiotun tanssikoreografian siivittämänä. Jossakin niiden taustalla on myös kultainen härkä ehtinyt sulavasti kadota. Sen tilalle on kohonnut suuri porrasrakennelma, jonka huipulle Tuisku myös aika ajoin kiipeää tanssimaan. Sen huipulla hän on koko stadionin kapellimestari.

Valittu kansa -albumin henkeen palataan uudestaan vielä myöhemmin, kun punaisiin pukeutuneet tanssijat ja Tuisku esittävät visuaalisesti vaikuttavan, suorastaan pahuuden kanssa flirttailevan, groteskin, mutta tyylikkään tunnelman esittäessään Kerran vuodes kirkkoon. Pian sen jälkeen nähdään myös illan kenties intensiivisin bailuhetki, kun Tuiskun kanssa lavalle nousevat Jurek ja Huoratron. Stadionilla alkavat suuret laservalobileet En kommentoi-biisin vahvan poljennon täyttäessä koko stadionin.

Illan kenties koskettavimpia hetkiä puolestaan ovat koko stadionin yhteislauluun sytyttävä balladi Hyökyaalto, sekä hypnoottinen hetki ennen Mä hiihdän -biisiä, jossa lavalle nousee saamelaista kulttuuria ja kokeilevaa popmusiikkia yhdistelevä Solju-duo. Mä hiihdän, joka on jo kappaleena muutenkin taiteellisesti kunnianhimoinen ja vaikuttava, tuntuu saavuttavan stadionilla ansaitsemansa mittasuhteet.

Monet illan settilistaan valitut biisit ovat niitä Tuiskun uran kruununjalokiviä, jotka osoittavat suoraan siihen täydelliseen sweet spottiin, johon Tuisku on uuden tulemisensa myötä musiikissaan osunut, ja joka lienee myös suuri syy hänen tämänhetkiseen suosioonsa. Tuisku osaa kirjoittajiensa kanssa tehdä biisejä, jotka ovat hauskoja, niissä puhutaan Tuiskun omalla äänellä ja lauletaan sympaattisistakin aiheista (kuten villasukista, mätkyistä ja krapulalimpasta), mutta ne eivät kuitenkaan putoa suoranaisen huumorimusiikin laariin, vaan ne kuulostavat hyvältä pop-musiikilta, ja niissä on usein nerokkaita oivalluksia ja kannanottoja, jotka osuvat suoraan ihmisyytemme ytimeen ja siihen kuinka maailmamme makaa.

Pilke Antti Tuiskun silmäkulmassa on mielestäni juuri se loiste, joka on tehnyt hänestä tähden.

Loputtoman itsensä ylittämisen mahdoton haaste

Voisi sanoa, että tämänkaltaista pop-spektaakkelia ole Suomessa kotimaiselta artistilta aiemmin nähty. Eikä tavallaan olekaan. Mutta Antti Tuisku on kuitenkin artistina niin poikkeuksellinen, että hänen mahtavuutensa on myös hänen suurin haasteensa. Tuisku on viime vuosina (ansaitusti) kerännyt mainetta erittäin tiukasta ja kunnianhimoisesta livestään, ja hän on omien suurkonserttiensa lisäksi tuonut myös kotimaisille festareille tuotantoja, jotka ovat olleet vertaansa vailla. Se on ihan mielettömän hieno juttu, mutta tietenkin myös jotain, mitä on haastava jatkuvasti ylittää. Voisi jopa sanoa, että Tuisku on alalla tällä hetkellä itsensä pahin kilpailija.

Tämä heijastui mielestäni myös Bailantai-konsertteihin. Vaikka kyseessä oli spektaakkeli, josta on vaikea löytää korjattavaa, sisälsi esitys monia elementtejä, jotka olin nähnyt jo aiemmin Tuiskun keikoilla. Vaikkakin toimivia sellaisia, olisin silti toivonut itse näkeväni Tuiskulta täysin ennenäkemättömän Bailantain. Vuosia Tuiskun keikoilla käyneenä; olen jo nähnyt ruoskat, olen nähnyt hanurin taputtelut, olen nähnyt fanin tanssipiinapenkin – Sata salamaakin tuntui kaikessa mainioudessaan suorastaan historialliselta jäänteeltä.

Vaikka prosentuaalisesti tällaiset elementit jäivät varmasti hyvin pieneksi osaksi koko illasta, ne vahvistivat fiilistäni siitä, ettei kyseessä ollut sittenkään Antti Tuiskun ennennäkemättömän hieno pop-spektaakkeli (mitä se muutoin olisi voinut olla), vaan tietynlainen Best of Antti Tuisku -konsertti, johon on pakattu ne parhaat koreot ja ideat mitä Tuiskun tähänastisella uralla on onnistuttu luomaan.

Eikä siinä tavallaan ole mitään pahaa, sillä nuo jo nähdyt osuudethan ovat vuosien aikana hioutuneet täydellisiksi, ja ovat varmasti pysyneet mukana koska toimivat niin hyvin. Mutta omaan makuuni niiden jättäminen pois ja korvaaminen jollain tuoreella olisi tehnyt Bailantaista rohkeamman ja jännittävämmän kokonaisuuden, jolla Tuisku ei olisi pelkästään osoittanut asemaansa Suomen pop-maailman huipulla, vaan olisi vielä kerran ylittänyt sen.

Suomen pop-kentän valloitus

Kokonaisuudessaan Bailantain settilista oli sekoitus Tuiskun hitikkäämpiä biisejä, herkkiä tulkintoja, ja taiteellisesti kunnianhimoisempia kokonaisuuksia. Mielenkiintoinen valinta oli mielestäni myös, että sen sijaan, että konsertti olisi päätetty tyypillisesti esimerkiksi johonkin räjähtävään hittiin tai herkkään yhteislauluun, oli illan viimeiseksi kappaleeksi valittu Tuiskun Vain elämää -tulkinta Lauri Tähkän kappaleesta Minun Suomeni.

Koska biisivalinta koko illan loppuun tuntuu muutoin niin randomilta, sitä on vaikeaa mielestäni nähdä minään muuna kuin kantaaottavana valintana siitä, mikä Tuiskulle on tärkeää. Tuiskun versioinnissa kyseisestä kappaleesta listataan kauniita, rakkaita asioita Suomessa, mutta myös kritisoidaan asioita, joiden suhteen täällä olisi vielä työnsarkaa. Toisaalta valinta voisi kertoa myös Tuiskun suhteesta Bailantai-konsertteihin ja artistin uraan Suomessa, siitä kuinka nämä konsertit ovat kenties tietynlainen piste, tai ainakin pilkku, Tuiskun uralla. Yli 70 000 ihmistä saapui viikonlopun aikana katsomaan Antti Tuiskun pop-showta. Voisi siis sanoa, että Suomi on nyt valloitettu.

Tämän vuoksi onkin mielestäni mielenkiintosta, että pian Bailantain jälkeen Tuisku tiedotti lopettavansa. Tai, jos otetaan vähän takapakkia ja tarkennetaan, hän kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa jäävänsä kokonaan pois näistä hommista. Myöhemmin omissa tiedotteissaan hän kirjoitti kuitenkin jäävänsä pitkälle tauolle. Tuisku aikoo siirtää kirjansa kokonaan Espanjaan ja valmistua Helsingin Psykoterapiainstituutista ratkaisukeskeiseksi lyhytterapeutiksi.

Suomi tuntuu olevan sen verran pieni maa, että menestyneen artistin ultimaattinen uran huippu on tavallaan ihan mahdollista saavuttaa. Se tuntuu ajavan monia kunnianhimoisia kärkinimiä alalta varhaiseläkkeelle. Ja vaikka tämä seuraava ajatus onkin ihan tuskastuttavan ilmiselvä ajatusjatkumo, on nyt tietenkin pakko hieman kirjoittaa Cheekistä, jonka ura ehti myös saavuttaa samanlaiset mittasuhteet ennen kuin hän päätti uransa 60 000 ihmisille Lahden mäkimontussa vuonna 2018.

Cheekin viimeisistä haastatteluista tuntui nimittäin myös paistavan vahvasti läpi se, että Suomen musakenttä oli hänen osaltaan pitkälti pelattu läpi. Hän oli valloittanut Olympiastadionin kahdesti ja luonut muutenkin poikkeuksellista uraa. Oli kieltämättä enää vaikea pistää jatkuvasti paremmaksi.

Mutta se on ollut yksi syy miksi olen rakastanut Antti Tuiskua. Hän on aina pistänyt vielä paremmaksi. Kun hän teki aikanaan uuden läpimurtonsa Peto on irti -aikakaudelle kahdeksan vuotta sitten, hän oli löytänyt uuden, freesin, mutta kuitenkin varman pop-reseptin, jolla hän olisi voinut porskuttaa täältä hamaan tulevaisuuteen. Se olisi ollut “helppoa.” Mutta sen sijaan hän julkaisi 2020 Valittu kansa -albumin, joka oli taiteellisesti kunnianhimoinen riski. Tuisku on pyrkinyt, ja onnistunutkin, jatkuvasti luomaan itsensä uudestaan uranuurtavalla tavalla.

Se on arvostettavaa, mutta varmasti myös vaikeaa, joissakin tapauksissa jopa kestämätöntä. Tänä vuonna Tuiskun lisäksi epämääräisiä lopettamissuunnitelmia ovat julkaisseet myös mm. Chisu, joka “jäädyttää uransa” sekä Vesala, joka kertoo “sooloartistiprojektinsa joka julkaisee musiikkia ja esiintyy nimellä Vesala jäävän vuosien mittaiselle tauolle.”

Suomessa artistin musiikkiuran voi onnistuessaan pelata läpi, ja itseään on sitä vaikeampi loputtomasti luoda uudestaan mitä enemmän yleisö odottaa jotakin – ja yleisö odottaa sitä enemmän, mitä suositummaksi artisti kasvaa.

Tuisku keikkailee vielä loppuvuoden ja ensi kevään, ja valmistelee tällä hetkellä Helsingin Sanomien haastattelun perusteella viimeistä albumiaan. Toivottavasti saamme siis kokea vielä ainakin yhden version Antti Tapani Tuiskusta.