Tämän piti olla teksti My Chemical Romancen yhteenpaluusta, mutta tästä tulikin jälleen teksti fanikulttuurista ja siitä miten paljon sitä rakastan.

My Chemical Romance tuli elämääni juuri siinä merkittävässä taitteessa teini-ikää, jolloin muodostamme suurimmat musiikilliset rakkautemme ja imemme muutenkin herkästi vaikutteita. Bändin läsnäolo elämässäni vaikutti merkittävästi omaan identiteettiini, arvomaailmaani ja luovuuteeni.

My Chemical Romanceen oli sisäänkirjoitettu jotain rumaa ja vaarallista, mikä tuntui – tai tuntuu edelleen – mahdottomalta toisentaa. Oikeastaan tietynlainen rumuus oli suorastaan keskiössä bändin musiikissa. Biisien teemoissa ja tarinoissa vilisi groteskin gorea kuvastoa sekä kauhuviittauksia, ja musiikin äänimailma oli raakaa ja siloittelematonta.

Siksi hieman kummallinen orkesteri oli täydellinen resepti monille meistä teineistä, jotka olimme muutenkin vähän synkkiä, ja kiinnostuneita omituisista asioista, sekä kyllästyneitä siihen, että kaiken tässä maailmassa pitäisi olla kaunista. Bändi tavoitti orgaanisesti sen yleisön, joka oli usein tuntenut jäävänsä ulkopuolisiksi – tarina, joka toki rockin saralla tuntuu yhtä vanhalta kuin aika itsessään. Mutta My Chemical Romancen kohdalla se synnytti kulttimaisen aallon, joka nähdään edelleen viimeisimpänä emo-musiikin kulta-aikana.

My Chemical Romancen fanittaminen oli fantastista aikaa, ja nyt siitä on vierähtänyt jo aikaa suurin piirtein yhtä paljon kuin siitä kun joku on viimeksi käyttänyt sanaa fantastista.

Bändi syntyi vuonna 2001, eli yli 20 vuotta sitten. Silloin tuntui kenties samanlaiselta rakastaa bändiä kuin nytkin, mutta fanittaminen aktina oli erilaista. My Chemical Romancen alkuvuosina sosiaalista mediaa tällaisenaan kuin se nyt on olemassa, ei ollut vielä syntynyt. Meillä ei ollut silloin Twitteriä, ei Facebookia, ei Instagramia. Kerratakseni (silläkin riskillä, että kuulostan tällä hetkellä 100-vuotiaalta), meillä musiikkifaneilla oli MySpace ja Purevolume, Suomessa oli IRC-galleria ja Mikseri.

Nykyisten some-alustojen vielä odottaessa syntyään, faniyhteisön keskittymät olivat silloin hajautuneet ympäri internetiä lähinnä erilaisille keskustelufoorumeille ja fanisivustoille. Vaikka Suomesta käsin en päässyt bändin keikoille ja olin fanitukseni kanssa yksin, vietin tunteja internetissä selaillen muiden fanien ottamia keikkakuvia (mistä kenties syttyi myös kiinnostukseni musiikkikuvaamiseen) ja keskustellen muiden fanien kanssa bändin musiikista, lyriikoista ja kappaleiden piilomerkityksistä. 

Nyt olen 31-vuotias, ja tunnen sisälläni edelleen lämpöä kun näen tämän hetken fanikulttuurien kukoistavan, sillä tiedän mitä se merkitsee. Tunne siitä, että kuuluu johonkin yhdistää edelleen monia faneja ympäri maailmaa fanituksen kohteesta riippumatta – jos jotkut, niin fanit tietävät miltä tuntuu löytää yhteinen mielenkiinnon kohde ihmisten kanssa maailmassa, jossa on tuntunut, ettei ole yhtään mitään yhteistä yhtään kenenkään kanssa. Se piinaava tarve olla samanaikaisesti erityinen ja poikkeava, mutta toisaalta kuitenkin myös täysin samanlainen kuin kaikki muut.

Mutta tämän postauksen ei pitänyt käsitellä fanikulttuuria My Chemical Romancen ympärillä, vaan sen merkitystä elämässäni ja sitä kuinka olen kantanut tuota tunnetta mukanani vuoteen 2022.

My Chemical Romancen ensimmäisillä levyillä bändin soundi oli kaoottinen ja sekava, eikä solisti Gerard Way oikeastaan koskaan laulanut erityisen kauniisti. Brändiinsä sopivasti bändin kokonaiskonseptin keskiössä ei koskaan ollutkaan olla mitenkään salonkikelpoinen tai cool, vaan ylin kaikista oli tunne, joka välittyi niin Wayn vokaaleista kuin biiseistä muutenkin poikkeuksellisella tavalla.

Joku sellainen raaka, suodattamaton tunne siinä vaan oli.

Kun bändi ilmoitti lopettavansa vuonna 2013, tuntui My Chemical Romancen tarinankaari lopettamisen ankeudesta huolimatta jotenkin valmiilta. Bändi ehti julkaista neljä vahvaa konseptialbumia, ja viimeisimpiin albumijulkaisuihin mennessä bändin biisiluomukset ehtivät kasvaa autotallisoundistaan teatraalisimmiksi stadionluokan rock anthemeiksi, jotka olivat ehkä hieman kauniimpia, mutta niiden perustana lepäsivät kuitenkin ne samat raa’at tunteet ja teemat kuin aiemminkin – loppumetreillä kenties ripauksella enemmän toivoa.

Ei ole eikä tule toista samanlaista.

Danger Days: The True Lives Of The Fabulous Killjoys jäi bändin viimeiseksi studioalbumiksi, lukuunottamatta sen jälkeen julkaistuja erilaisia kokoelmajulkaisuja.

Se oli täydellisesti paketoitu.

Tuo paketti kuitenkin avattiin, kun My Chemical Romance palasi lavalle Los Angelesissa vuonna 2019. Sitä seurasivat yllättävät julkistukset lukuisista muista konserteista, joita pandemian vuoksi sittemmin heiteltiin vuodelta toiselle ja hiljalleen haudan lepoon laskettu bändi oli noussut jälleen päivänvaloon.

Bändin paluu herätti itsessäni ristiriitaisia ajatuksia, sillä se oli ollut päättymiseensä asti minulle aivan täydellinen instituutio, josta en korjaisi yhtään mitään. Samalla kun paniikinomaisesti yritin varailla itselleni lippuja kyseiselle paluukiertueelle Englantiin, mietin, että ehkä en oikeastaan edes halua, että lempibändini tulee takaisin. Tahtoisinko todella ajaa yli aiemmat muistoni mielestäni maailman parhaasta yhtyeestä, jos se olisikin vain pieni häivähdys siitä suuruudesta, mikä mielestäni joskus oli olemassa?

Mitä jos bändi, joka ennen oli niin omituinen, että valeli itsensä verellä, tai jonka solisti kärrättiin lavalle sairaalapedissä, olisikin nyt jotenkin ihan… tavallinen?

Kiusallisen tylsä?

Mitä jos nyt jo keski-ikäiset perheenisät eivät enää tuntuisikaan sillä tavalla vaarallisilta?

Ja tarkoittavatko nämä keikat sitä, että bändi tulee muutenkin takaisin ja julkaisee uutta musiikkia??

Haluanko edes sitä?????

Mitä jos My Chemical Romance julkaisisi uutta musiikkia ja se olisikin nyt jotenkin… kaunista?

Kivaa?

Salonkikelpoista???

Aloin kirjoittaa tätä postausta vuonna 2019 bändin paluun ensimetreillä, joten todellisuudessa olemme jo osittain nähneet millainen bändin paluu on lopulta ollut. Paluukonsertit ovat olleet suuri menestys ja bändin kiertue on nytkin käynnissä.

Sain kuin sainkin ne aiemmin mainitsemani keikkaliput Englantiin vuonna 2019, mutta pandemia tuli väliin eikä matka osaltani lopulta koskaan toteutunut. Keikka itsessään kuitenkin tapahtui kesällä, ja välillä mietin, että sainko ehkä toisaalta kokemuksen parhaat palat kun en mennyt sinne. Sain pitkästä aikaa kokea sen huumaavan jännittävän lippujen jonottamisen, emo-aikojen fiilistelyn ystävieni kanssa, ja sen kutkuttelevan tunteen siitä miten upea tulevasta keikasta voisi tulla. Ehkä se odotus ja innostus oli jopa hienompaa kuin mitä itse keikka olisi koskaan pystynyt saavuttamaan, sillä en tiedä olisiko keikka koskaan voinut täysin saavuttaa odotuksiani.

(Olen nähnyt bändin aiemmin useamman kerran livenä ja lienee sanomattakin selvää, että se oli itselleni lähes hengellinen kokemus, joten odotukseni olivat vähintäänkin sitä tasoa, että muuttuisin yhtäkkiä 16-vuotiaaksi itsekseni The Black Parade -kiertueen eturivissä ja myös bändi olisi samassa aikasilmukassa univormuissaan.)

Parasta olisikin ollut julkaista tämä teksti jo pari vuotta sitten, jotta olisin voinut ylpeänä gaslightata itseäni uskomaan, ettei keikka olisi oikeastaan mitenkään voinut kohdata odotuksiani ja että bändin paluu muutenkin on peruuttamattoman huono idea.

Mutta koska julkaisen ja kirjoitan tätä loppuun vasta nyt, minä tiedän, ettei se ehkä olekaan ihan niin yksinkertaista.

Sillä nyt My Chemical Romancen paluu lavoille on todella toteutunut, ja internetin välityksellä seuraamieni keikkojen perusteella voin kertoa, että Gerard Way oli jälleen veren peitossa. Jotkut ovat jopa vitsailleet, että se on merkki siitä, kuinka maailma on palautumassa takaisin raiteilleen. 

Hieman odottamattomasti saimme hiljattain bändiltä myös uutta musiikkia. The Foundations of Decay on bändin ensimmäinen biisijulkaisu sitten vuoden 2014, kun bändin silloin julkaistulla kokoelmalevyllä kuultiin entuudestaan julkaisematon kappale Fake Your Death. Ehkäpä juuri kyseisen biisin vuoksi minussa alunperin heräsi ajatus siitä, että My Chemical Romance on fundamentaalisesti kuollut, ja kaikki bändin hajoamisen jälkeen julkaistu musiikki on pelkkää taiteellisesti tarkoituksetonta markkinointimateriaalia, josta on kadonnut se vaaran tuntu ja tarkoitus johon bändissä alunperin rakastuin.

Joskus on kuitenkin ihanaa olla väärässä.

Vastoin kaikkia odotuksiani, The Foundations of Decay olikin paluu bändin juurille, 20 vuotta sitten julkaistun bändin I Brought You My Bullets, You Brought Me Your Love -debyyttialbumin äänimaailmoihin. Kuusiminuuttinen rumilus kuulostaa tunkkaiselta ja rumalta ja vähän vaikealta ja juuri sillä ihan parhaalla mahdollisella tavalla.