Sannin uusi biisi riisuu kaiken ylimääräisen.

Tiedotteessaan Sanni kertoo uusimman sinkkujulkaisunsa syntyneen orgaanisesti kotisohvalla, ja onnistuneensa biisillä tarttumaan siihen miltä irti päästäminen tuntuu. Lisäksi hän kuvailee miettineensä musiikkivideon ohjaajan kanssa sitä millaisena hän haluaa ihmisten näkevän itsensä tämän kappaleen julkaisussa. Lopputuloksena päädyttiin siihen samaan ratkaisuun mihin moni usein päätyy yhtään mitään punnitessaan, eli siihen, että parasta on olla oma, aidoin, läsnäolevin oma itsensä.

Kesken on maistiainen artistin seuraavalta albumilta, jota Sannin kanssa työstää Ruusut-bändistäkin tuttu Alpo Nummelin. Biisiä ovat kaksikon lisäksi olleet tuottamassa Heviteemu ja Jukka Immonen. Biisin musiikkivideon on ohjannut Kaverikarim, eli Karim Saheb, jonka kasialaa on myös Sannin vuonna 2018 julkaistu Dracula-lyhäri.

Nyt seuraa spoilereita, eli jos et halua sen kummemmin tietää biisistä tai sen musavideosta ennen niiden kokemista itse, suosittelen tässä välissä tsekkaamaan ne ja palaamaan sittemmin takaisin tämän postauksen pariin.

Biisissä on alusta saakka jotain samankaltaista tunnelmaa kuin Sannin uran alkuvaiheiden ikivihreillä, jotakin sellaista mukavan läheistä ja etäisesti tuttua. Yksinkertainen kitarakulku yhdistettynä Sannin tunnistettavaan ääneen ja tapaan tekstittää, vetää huomion itseensä kauniisti. Itse ainakin huomasin jotenkin hyperfokusoituvani biisiin välittömästi sen yksinkertaisuudesta huolimatta. Tai kenties juuri siksi, useinhan pop toimii parhaiten juuri yksinkertaisimmillaan ja ehkä sitä olenkin kaivannut vähän Sannin musiikkiin.

Biisin musiikkivideota on myös ihan pakko tässä nostaa erikseen, sillä se täydentää biisiä visuaalisesti todella kauniisti. Vaikuttavia värejä ja lokaatioita käyttävällä videolla Sanni nähdään seikkailevan rannoilla, metsäteillä ja lava-autolla. Siinä on  tietynlaista kaihoisaa vapautta vaikka itse biisissä ollaankin edelleen vähän tietynlaisessa menneisyyden vankilassa. Tai kenties ollaan juuri vapautumassa sieltä, ja siksi video tuntuu niin vapaalta?

Sen lisäksi, että video on visuaalisesti hieno, siinä on myös tehty sellaisia ratkaisuja, joihin oli ihan pakko palata vielä muutaman kerran uudestaan. Siirtymiä on keksitty käyttää videolla vaikuttavana tehokeinona; lava-auton etupenkillä kitaraa soitteleva Sanni onkin siirtymän myötä sulavasti siirtynyt auton lavalle, tai rannalla kuuta katselevan Sannin käsiin ilmestyy kameran kiertäessä yhtäkkiä kitara. Niin yksinkertaisia, mutta hienoja yksityiskohtia.

Samanlaista nokkeluutta hyödynnetään myös Sannin biisin lopussa, jossa Kesken loppuu kesken. Me jäätiin kesk…

Sanni on mielestäni uransa aikana jo lunastanut paikkansa yhtenä aikamme omaleimaisimmista ja kiinnostavimmista kotimaisen musiikin tekijöistä, enkä suuremmassa kotimaisen populaarikulttuurin viitekehyksessä usko, että tavallaan mikään mitä Sanni tekee voisi olla merkityksetöntä tai tylsää, koska kaikki mitä hän tekee on yleensä innovatiivista pioneerityötä. Siksi tarkastelen asioita usein enemmän ns. Sanni-viitekehyksessä, eli sitä miten hän muovautuu ja kehittyy omalla aikajanallaan.

Sanni debytoi artistina, jonka tuotantosoundissa oli heti jotain uutta ja mielenkiintoista, ja teksteissä sopivaa naiiviutta, sekä samalla samaistuttavuutta. Kolmen ensimmäisen albuminsa aikana hän kasvoi yhä mielenkiintoisemmaksi ja kokeilevammaksi artistiksi, joka rohkeasti yhdisteli moderneja elementtejä orgaanisempiin sävyihin, sekä syvensi tekstejään sillä tavalla tunnistettaviksi, että nykyään Sannin lyriikat tunnistaa hyvin helposti juuri Sannin lyriikoiksi. Näiden vuosien aikana hän on tuonut maailmaamme myös sellaisia suuria ikivihreitä kuten Me ei olla enää me, ja 2080-luvulla.

Näen itse Sannin kolmannen albumin tietynlaisena jakajana, sillä siihenastiset albumit tuntuivat trilogialta, jonka aikana Sanni saavutti jonkinlaisen ultimaattisen sanniutensa, mikä kulminoitui vuonna 2016 julkaistuun Sanni-albumiin. Ja tämähän on vain täysin minun oma fiilikseni ja tulkintani, mutta sen jälkeen on tuntunut siltä, että se sellainen silloinen sannius on nyt paketissa, ja on aika määrittää minkälaista voisi olla uudenlainen sannius. Ja sitä sitten alkoikin tutkiskelemaan Sannin viimeisin, vuonna 2019 julkaistu Trippi-albumi.

Tällä minun näkökulmastani uudella Sanni-aikakaudella (jTr. eli jakajana Trippi-albumi) julkaistu musiikki on mielestäni ollut edelleen soundillisesti hyvinkin sen jonkun fundamentaalisen sanniuden ytimessä, mutta kevyitä sävyeroja on syntynyt, kuten toki kuuluukin. Tuottajana on Hank Solon aikakauden jälkeen nähty Jurekia ja Alpo Nummelinia. Se mitä itse olen jäänyt kaipaamaan, ovat kuitenkin ehkä ne tietynlaiset todella loistavat ja mieleenpainuvat melodiat ja hookit, jotka Sannin varhaisemmassa tuotannossa koukuttivat ja vakuuttivat.

Jos materiaalia tarkastellaan singlenäkökulmasta, niin Jacuzzi– ja Pornoo– singlejulkaisujen (joissa oli muita hyvinkin tarttuvia elementtejä) jälkeisillä biisijulkaisuilta (Sit ku mä oon vapaa, Kaunis koti, Dracula, Me melkein kuoltiin, Hei Kevät, sekä tulevan albumin maistiaiset) on jäänyt uupumaan mielestäni tarpeeksi tarttuva, kuolematon melodia, jonka merkitystä ei koskaan tulisi aliarvioida.

Nuo kaikki em. biisit ovat toki jokainen koskettavia taideteoksia, joissa on hieno, suuri soundimaailma sekä monenlaisia kiinnostavia elementtejä, mutta ei minulle niistä melodisesti mieleen ole jäänyt muita kohtia, kuin ehkä juuri ja juuri biisien titteliksi nostetut sanat. Koko Trippi-albumi ilmensi minulle tätä samaa vajetta, sillä vaikka se on kokonaisuutena mielenkiintoinen, esittää Sannille ominaisesti todella hienoja tekstejä, ja on toiminut livenä loistavasti, ei se oikein esittele sellaisia Sannin alkutuotannon kaltaisia kuolemattomia melodioita, jotka saavat minut tuntemaan jotain tuolla jossain. 

Arvostan suunnattomasti Sannin pioneerimaista artistiutta, rohkeutta kokeilla erilaisia soundeja, ja tapaa tehdä mainstream-musiikkiakin siten, etteivät biisit aina aukeaisi heti sillä kaikkein helpoimmalla tavalla, vaan kuulijaa myös haastetaan löytämään biiseistä muunkinlaista kauneutta, kuin vain se yksinkertainen, tarttuva popmelodia. Sannin uudempi (jTr) tuotanto on tuntunut kauniilta, abstraktilta maalaukselta, jota en kuitenkaan osaisi kuvailla kenellekään eteenpäin. Siksi se jää jotenkin kaukaiseksi, sellaiseksi ohimeneväksi fiilikseksi, johon harvoin tulee palattua.

Kesken kuitenkin pitkästä aikaa tuntui joltain, ja siinä oli jotain sellaista Sannin suurien ikivihreiden kaltaista yksinkertaista samaistuttavuutta, riisuttua välittömyyttä, ja se sellainen kaunis tarttuva melodia, jonka perään tuossa ylempänä haikailin. Siinä ei ole yhtään mitään ylimääräistä, ja siksi se kuulostaa niin ihanalta.

Olen yleensä fiilistellyt Sannin musiikissa sen kaikenlaisia moderneja soundeja — mitä kokeilevampi, sen kiinnostavampi. Nyt kuitenkin kaikkein raikkaimmalta tuntuvat juuri biisin orgaanisimmat elementit ja se, ettei siinä ole mitään liian yllättävää. Päinvastoin, se on tietynlainen lempeä, hyväksyvä halaus. Sellainen, että tää nyt on mitä on. Ota tai jätä.

Ja mä otan.