Kesärauha toi musiikin ja ihmiset yhteen aikana, jona se on ollut kaikkein vaikeinta.

Koko aikuisikäni festarit ovat olleet elämässäni valtavan merkittävässä osassa, ja viimeisen vuosikymmenen aikana olen käynyt läpi yleensä minimissään keskimäärin viidet festarit kesässä. Ymmärrän tietenkin, että tämä on ollut valtavan etuoikeutettua, ja festariaktiivisuuttani on tietenkin buustannut myös se, että olen heilunut ympäri Suomea näillä festareilla yleensä kuvamaassa työtehtävissä. Se ei kuitenkaan ota yhtään pois siitä, että miten tärkeässä osassa kotimainen festari- ja muutenkin tapahtumakulttuuri on aina ollut omassa olemassaolossani.

Siksi olikin erityisen ihanaa päästä nyt pitkästä aikaa ihan festareille! Pandemian aikana olen käynyt muutamilla yksittäisillä keikoilla harvakseltaan, mutta festarit ovat pudonneet kesistäni kokonaan pois vallitsevan tilanteen vuoksi. 

Kesärauha järjestettiin ensimmäistä kertaa pandemiaa edeltävänä vuonna 2019, ja sen toista tulemista on erikoisaikana siirretty kolme kertaa. Vielä neljä päivää ennen tämänkin festariviikonlopun starttia, viranomaiset tiedottivat uusista rajoitteista. Oikeastaan Kesärauhan järjestämisviikkoon onkin kulminoitunut täydellisesti pandemia-ajan henki tapahtuma-alalla: samalla kun Turun linnan liepeille alettiin kärräämään tapahtumarekvisiittaa ja tapahtuman rakentaminen oli jo käynnistynyt, niin toisaalla samalla kriisipalaveerataan siitä voidaanko viikonlopun festareita edes järjestää uusien rajoitusten puitteissa.

Ja pakko kyllä itsekin myöntää, että kyllähän minuakin jännitti, että millaista se nyt sitten tulisi olemaan! Olin onneksi käynyt kuvaamassa muutamia keikkoja Allas Sea Poolilla kesän aikana, joten suurempiin ihmismääriin heittäytyminen ei onneksi olisi edessä ihan kylmiltään. Lisäksi olin Kesärauhaan suunnatessani saanut itse jo molemmat rokotteet, ja reppuni oli täynnä tiukempia FFP2-maskeja. Paljon tulisi kuitenkin olemaan itse tapahtumajärjestelyistä kiinni.

Alueelle saapuessani jännitykseni helpotti huomattavasti, kun näin järjestelyt konkreettisesti. Jonottaessa ihmiset odottivat kiltisti maskit päällä useamman metrin välein toisistaan, ja itse alue oli suuri ja väljä. En ollut oikein hahmottanut Turun linnan ympäristön kokoa etukäteen, joten oli mukavaa huomata, että kyseessä oli oikeastaan aika suuri ja monipuolinen alue. 

Alueella oli neljä lavaa, kaikki mahdollisimman kaukana toisistaan, ja niillä soi aina kaksi keikkaa samanaikaisesti, toiveena luonnollisestikin se, että yleisö sen myötä jakautuisi hieman eri puolille aluetta. Myös ruoka- ja juomapisteet oli sijoitettu alueen vastakkaisille reunoille niin, että ne eivät aiheuttaisi tungosta yhteen paikkaan. Enimmillään alueelle otettiin viikonlopun aikana kerrallaan 5000 ihmistä, kun normaalisti ilman rajoituksia alueelle voisi kokoontua jopa 15 000 ihmistä.

Päivisin päälavan suurella nurmialueella oli väljä ja piknikmäinen meininki, kun ihmiset olivat lähinnä ryhmittyneet ympäri suurta kenttää omiin kaverijengeihinsä, kauemmaksi muista porukoista. Iltaa vasten yleisön määrä tietenkin kasvoi, ja väkijoukkojen kasvamisesta tuli enenevissä määrin haastavampaa. Itse alueessa ihastuttavaa oli kuitenkin se, että aina tuntui olevan jokin kulma tai alue, jonne oli mahdollista siirtyä kauemmas ihmisjoukoista. Tuntui myös hyvältä huomata, että sunnuntaina festariorganisaatio oli reagoinut uusiin rajoituksiin nopeasti, kun alue oli täytetty tuoleilla ja pöydillä rajoitusvaatimusten mukaisesti.

Festareissa on aina koskettanut se yhteentulemisen henki, yhteisöllisyys ja rakkaus musiikkiin ja taiteeseen. Nyt nuo kaikki tuntuivat voimistuneen satakertaisesti, ja läsnä oli aivan eritasoinen lämpö ja rakkaus, kun jokainen varmasti osasi arvostaa ihanaa festariviikonloppua aivan eri mittakaavassa.

Alle ajattelin vielä listata viisi Kesärauhaviikonlopun keikkaa, jotka ilahduttivat itseäni erityisesti!

Isaac Sene

En ollut nähnyt vieläkään Isaac Seneä livenä, vaikka hän on mielestäni yksi tämän hetken mielenkiintoisimmista tulokkaista, ja olen ollut tosi innoissani siitä mitä hän potentiaalisesti voisi tuoda kotimaisen musiikin kentälle. Monen tulokkaan kohdalla on itselläni nyt sama tilanne kuin Senen kanssa; etten ole ehtinyt nähdä heitä lavalla ennen pandemiaa, ja nyt 1,5 vuoden aikana mahdollisuudet siihen ovat olleet tosi rajatut. Harvinaisen paljon voikin näin jälkiviisaana ketuttaa vielä viime vuoden alussa huolettomasti välistä jätetyt tapahtumat ja riennot.

Etenee Recordsille kiinnitetty tulokas on viime vuosien aikana julkaistujen yksittäisten biisien lisäksi julkaissut viime vuonna EP:n nimeltä Koko kansan EP. Yksittäisistä biisijulkaisuista uusimmat ovat olleet koskettava, rasismin kokemuksista kertova N-sana, sekä särökitarallaan enemmän rockiin nojaava, erittäin kova uusin julkaisu Nälkä.

Isaac Sene nousi Kesärauhan Paratiisilavalle heti perjantain ensimmäisessä slotissa jo puoli kolmelta, samojen minuuttien aikana kun portit vasta avautuivat ja yleisöä alettiin hiljalleen laskea alueelle. Yleisöä oli siis aluksi harvakseltaan, mutta pidot paranivat ja tiivistyivät keikan edetessä. Keikka sujui mainiosti pelkästään rumpalin ja Senen voimin, joista jälkimmäinen suvereenisti tarttui välillä kitaraan tarvittaessa tai innostui volttiin biisin päätteeksi.

Senen keikka tarjosi saman tyylistä settiä kun mitä artistin toistaiseksi ilmestyneiden biisijulkaisujen tiimoilta oli sopivaa odottaakkin — monipuolista. Senen musiikissa on selkeä poppiviba, sillä se on tarttuvaa, melodista, ja potentiaalisesti vetoaa mainstream-yleisöön. Samalla musiikissa on kuitenkin myös ripaus soulia ja rock-vivahteita, jotka tekevät Senen soundista tunnistettavamman ja mielenkiintoisemman. Lisäksi sinne tänne on ripoteltu myös selkeitä rap-tulkintaisia vaikutteita, kuten muutama vuosi sitten julkaistulla Sexfow-biisillä.

 

 

Lxandra

Lxandraa on pidetty viime vuodet Suomen seuraavana potentiaalisena vientitoivona, eikä ihme, sillä artistin suuri, vakuuttava ääni sekä mahtipontiset biisit kuulostavat siltä, että niiden voitaisiin aivan luontevasti kuulla soivan vaikkapa James Bond -leffan taustalla. Musiikissaan Lxandran vahva laulu yhdistyy klassiseen pienoon ja vuorostaan välillä elektronisiin soundeihin, ja yleisesti sellaiseen tunnelmalliseen maalailuun, jossa voi olla kuulevinaan myös vivahteita menneiltä vuosikymmeniltä.

Vuosia sitten Suomesta, tai vielä tarkemmin Suomenlinnasta Berliiniin musiikkiuraansa edistääkseen muuttanut Lxandra onkin nyt kiinnitetty sekä Saksan Universalin alle kuuluvalle Vertigo Recordsille, sekä myös Yhdysvalloissa Island Recordsille. Lxandralle myönnettiin myös pari vuotta sitten sellainen eurooppalainen musiikkipalkinto (MME), jonka ovat aiemmin saaneet mm. Adele, Alma, Dua Lipa. Tove Lo ja Sigrid.

Nyt Lxandran debyyttialbumi Careful What I Dream Of julkaistiin vihdoin tämän vuoden kesäkuussa, ja Kesärauhassa Lxandra pääsi vihdoin soittamaan levyn biisejä oikealle yleisölle, jota olikin saapunut katsomaan Linnalavan edustalle Turun linnan juurelle sankoin joukoin ihmisiä. 

Lxandran koskettava ääni ja vakuuttava uusi albumi eivät oikeastaan tarvitse ympärilleen sen kummempia krumeluureja, vaan ne vetävät kuplaansa helposti ja nopeasti, ikään kuin hetkeksi hieman irtautuisi todellisuudesta. Yleisön läpi käyskennellessäni kuulen keikan aikana yhteensä kolmesta suunnasta jonkun toteavan “mun ihokarvat nousee pystyyn” tai jotakin muuta siihen viittaavaa.

 

 

Mew

Jo 90-luvulta saakka aktiivisena toiminut, ahkerasti elinkaarensa aikana Suomessa keikkaillut tanskalainen Mew nähtiin myös Kesärauhan illassa pitkästä aikaa suomalaisella maaperällä. En itse ollut nähnyt bändiä lavalla muutamaan vuoteen, ja myös bändi kertoi itse keikan aikana esiintyvänsä Kesärauhassa ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Vaikuttivat itsekin liikuttuneilta, joten tunnelma oli molemminpuolisesti erityisen lämmin.

Mewin konsertti Kesärauhassa oli siinä mielessä erityinen, että bändi soitti läpi kokonaisuudessaan 16 vuotta sitten julkaistun neljännen albuminsa And the Glass Handed Kites. Albumilta räjähti hitiksi julkaisunsa aikaan Suomessa etenkin Special-biisi, ja bändi vieraili tuolloin useasti täällä keikoilla festareilla ja klubeilla. Tuon hyvinkin progressiivisen albumin kappaleet on levyllä yhdistetty toisiinsa taukoamattomaksi kokonaisuudeksi, ja sellaisena ne kuultiin pitkälti myös Kesärauhassa. Mewin kokeellisen äänimaailman kruunaa aina solisti Jonas Bjerren heleä, usein korkea, mutta aina jollakin tapaa surumielinen laulusoundi.

Bändin jäsenet tapasivat 90-luvulla opiskellessaan Hellerupissa, ja heidän oli tapaamisensa aikoihin tarkoitus tehdä elokuva ihmisen maapalloa kohtaan aiheuttamasta tuhosta. Myöhemmin he päätyivätkin perustamaan bändin, mutta jäsenten taiteellinen tausta on edelleen vahvasti läsnä bändin toiminnassa. Mewin keikat ovat usein visuaalisesti näyttäviä, ja niillä yleensä aina heijastetaan lavan taustalle bändin kappaleille luomia visuja. Tätä saatiin todistaa myös Kesärauhassa, taide-elementtien vahvistuessa illan myötä, sillä vielä valoisaan aikaan aloitettu keikkaslotti päättyi illan hämärään, jolloin valot, sekä lavan taakse heijastetut videot pääsivät erityisesti oikeuksiinsa.

Itselleni oli erityisen ihanaa kuulla pitkästä aikaa livenä juuri tämä albumi, sillä juuri And the Glass Handed Kites, sekä sen edeltäjä Frengers ovat Mewin albumijulkaisuista olleet juuri ne, jotka ovat julkaisunsa aikaan olleet itselleni erityisen tärkeitä. 16 vuotta sitten olen ollut 14-vuotias, eli albumi on osunut juuri sellaiseen herkkään aikaan teini-ikäisen elämässä, kun tärkeitä musiikillisia rakkaussuhteita usein muodostetaan. Enkä selkeästi ollut ainoa, sillä katsellessani ympärilleni huomasin niin monen ihmisen yleisössä itkevän jonkinlaisesta liikutuksesta, että väkisin alkoi omakin alahuuleni väpättämään.

 

F & Sofa & Yeboyah

Lauantaina Turussa paikoitellen satoi ihan kunnolla, joten tunnelma oli hyvinkin erilainen kuin aurinkoisena perjantaina. Ensin tuntui vähän nihkeältä ja mietitytti, että pystyykö sitä nyt edes oikein nauttimaan, mutta keikkojen käynnistyessä tunnelma muuttui sekä henkisesti, että fyysisesti hyvinkin lämpimäksi, ja jäi kyllä kaikin puolin todella hyvä fiilis keikasta.

Siinä missä Isaac Senen ja Lxandran keikat ihastuttivat itseäni ensimmäistä kertaa, ja Mew oli tuttu jo teini-iästäni, tämä lauantain kolmen keikan slotti olikin sitten sieltä hyvinkin tutusta päästä. Viime vuosina olen hyvinkin aktiivisesti nähnyt lavalla sekä F:ää, Sofaa, että Yeboyahia, mutta en tunnu saavan tarpeekseni ollenkaan, joten nyt voisin kertoa hieman siitä miksi.

F on mielestäni ollut yksi hienoimmista nousseista artisteista viime vuosien aikana. Samalla hunajaista poppia ja jotenkin indiemäisiä soundeja yhdistelevä F on mielettömän lahjakas laulaja, sekä myös räppää soundilla mistä tykkään itse ihan valtavasti. Ns. kovasta räpistä luontevasti liukuminen melodisempiin taitteisiin ja sieltä taas takaisin räppiin on ollut omiin korviini erityisen valloittavaa.  

Universal Musicille kiinnitetty F on julkaissut kaksi albumia, joiden biisit tuntuvat erityisesti heräävän henkiin livenä, verrattuna tunnelmallisen pelkistettyihin levyversioihin. Mikä tietenkin on ihanaa, koska kyllähän sitä livenä toivoo aina saavansa jotain extraa, vähän enemmän kuin mitä kotona stereoista!

Keikkaslotin startannutta F:ää seurasi lavalle Sofa, voimakaksikko jota voisin vain sekä kuvata, että katsoa livenä keikalla päivittäin koko loppuelämäni, ja olla siihen täydellisen tyytyväinen. Olen elämäni aikana nähnyt varmasti satoja esityksiä lavalla, mutta harva nousee sille viihdyttävyyden tasolle, kuin mitä Sofan keikoilta on kerta toisensa jälkeen odotettavissa. Taisin ajautua kaksikon keikalle sattumalta ensimmäistä kertaa vain muutama vuosi sitten Sidewaysissa, ja meininki oli niin hurjapäistä jos silloin, etten halunnut sen koskaan päättyvän. 

Sofan keikoille tyypillistä on, että bändin kaksi jäsentä sinkoilevat ympäri lavaa ristiin rastiin kuin vesiletku, joka sylkee täydellä paineella ulos vettä ilman, että kukaan on pitämässä siitä kiinni. Samalla DJ Shy Grl seisoo lavan takaosassa laitteistonsa takana pitäen shown käynnissä lempeän asiallisesti, ikään kuin hänen edessään ei jatkuvasti tapahtuisi jotakin täysin kaistapäistä. Olen nyt ollut niin monella Sofan keikalla viime vuosien aikana, että voisin kyllä satavarmaksi luvata, että jotenkin näin se aina menee. Jollakin tapaa Sofan liveolemus on ollut ensimmäinen, joka on edes jollain tapaa onnistunut täyttämään sitä sanoinkuvailemattoman kokoista reikää, jonka PMMP aikoinaan jätti.

Puolentoista tunnin keikka-extravaganzan päätti Yeboyah, joka on tämän vuoden aikana aloittanut selkeästi uuden luvun artistiudessaan, ja nyt päässyt esittelemään uusia puolia itsestään major labelin sekä lähestyvän debyyttialbumin myötä. Yeboyahin edellinen pidempi kokonaisuus Elovena EP julkaistiin 2019, ja sittemmin hänet on kiinnitetty Sony Music Finlandille, jonka kautta on nyt julkaistu neljä singleä. Debyyttialbumin olisi tarkoitus ilmestyä tänä syksynä.

Yeboyah onnistuu manifestoimaan livessään, ja toki myös ylipäätään musiikissaan viehättävässä tasapainossa omanlaistaan kosketusta maailmaan, omaa seksuaalisuuttaan, omaa kovuuttaan, samalla pehmeyttään, herkkyytään. Odotan todella paljon sitä millainen kokonaisuus Yeboyahin debyyttialbumi tulee olemaan.

  

 

Luukas Oja

Olen viime vuosina huomannut itsessäni heränneen pienen kaippuun takaisin lähemmäs orgaanisempaa, ja raskaampaa musiikkia ja rock-skeneä, josta olen hieman vieraantunut viime vuosina. Jos soittolistojani ja sisältöäni katsoisi nyt, ei ehkä uhkoisi, että taustani on aiemmin vahvemmin ollut nimenomaan raskaamman musiikin ja hardcoren kuuntelun parissa. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin hiljalleen etääntymään siitä, sillä koin muissa genreissä tapahtuvan mielenkiintoisempia asioita kuin mitä rockin parissa on tapahtunut pitkään aikaan. 

Sellaista rakkautta mitä minulla on rock-musiikkiin ollut, ei kuitenkaan yliajeta kovinkaan helposti, jos koskaan, ja sen vuoksi on nyt sitten herännyt tämä kaipuu minussa. Ajattelin viime vuonna meneväni pitkästä aikaa Provinssin sijaan Tuskaan (festarit järjestetään yleensä samana viikonloppuna) jotta pääsisin pitkästä aikaa kuuntelemaan raskaampaa musiikkia, ja kuvaamaan niittejä ja ilmassa liehuvia hiuksia, mutta sattuneista syistä vuoden 2020 Tuskaa ei järjestettykään. Sitten ajattelin meneväni katsomaan myöhemmin jotain yksittäisiä raskaampia keikkoja, mutta sattuneista syistä ei sitten sekään onnistunut.

Kesärauhassa oli kuitenkin ihastuttavan monipuolinen artistitarjonta, ja katalogista löytyi myös nousevaa kotimaista rokkiinmenevämpää musiikkia aina Ursus Factorysta Lähiöbotoxiin. Aikatauluista löytyi myös Luukas Oja, jota on kehuttu aivan valtavasti, ja jonka debyyttialbumi Väritetty todellisuus julkaistiin vihdoin viime vuonna. 

Luukas Oja kyllä piristi ja hoiti mukavasti tuota kaipuun tunnetta, oli ihanaa nähdä lavalla monta elinvoimaista soittajaa, joilla selkeästi oli ihan pirun kivaa ja paljon sanottavaa. Täytyy vaeltaa Luukas Ojan keikalle useamminkin heti kun maailma taas sille antaa myöten, ja muutenkin palvella rock-kaipuutani vastaavilla kehutuilla tulokkailla jatkossakin.