Varjoista valoon, nyt on aika loistaa

Törmäsin Hassan Maikalin musiikkiin ensimmäistä kertaa vuonna 2018, kun Erilainen EP ilmestyi suoratoistopalveluihin. Innostuin artistista ja aistimastani suuresta potentiaalista heti, ja olin kummissani, kun en löytänyt erityisesti lisätietoa internetin syövereistä. Hakutulokset antoivat vain muutaman satunnaisen videon, sekä sekalaisia mainintoja siellä täällä.

Kiinnostukseni kuitenkin heräsi, ja pistin mentaalisen korvamerkinnän artistin kohdalle. Vaikka silloin tuoreeltaan julkaistulla EP:llä oli vielä tietynlaista ensiaskeleiden raakuutta, siinä oli myös sitä jotain, mikä kosketti. Tunnelmaltaan kokonaisuus oli tummanpuhuva, ajoittain jopa uhkaava, ja sen teemat olivat sekä henkilökohtaisia, että yhteiskunnallisesti kantaaottavia. Siltä välittyi jonkinlainen välittömyys, mikä Hassanin musiikissa itseäni viehättää vielä tänäkin päivänä.

Hassan Maikal on tullut vain muutamassa vuodessa ison harppauksen eteenpäin artistina, ja on nyt julkaissut debyyttialbuminsa Betonitarha. Tänä päivänä hän yhdistelee musiikissaan luontevasti sekä lempeitä, että kovia soundeja, ja monenlaisia tulkintatyylejä aina räpistä melodisempaan laulantaan, ja jopa spoken word -tyylisiin osioihin. Uudella albumilla R&B ja rap sulautuvat luontevasti afrovivahteisiin popmelodioihin. 

Parhaimmillaan albumi on silloin, kun sen teksteissä tai artistin tulkinnassa kuuluu niitä pieniä, raakoja säröjä, ihmisyyden merkkejä. Hassanin samettisen äänen lisäksi fiilistelen edelleen hänen tekstejään, ja kykyä reflektoida niissä itseään, sekä ympäröivää maailmaa. Kovan maineen Kontulasta kotoisin olevalle Hassanille betonilähiö on turvapaikka, jossa aito yhteisöllisyys kukkii betonin kovan pinnan läpi. Se mikä vaikuttaa jollekin muulle vaaralliselta, tuntuu toiselle turvalliselta.

Nyt internetkin antaa artistista enemmän hakutuloksia kuin vielä muutama vuosi sitten, ja niissä kerrataan usein samankaltaisia seikkoja; Hassanin varttumista Kontulassa, halua vaikuttaa ja yhdistää nuoria, sekä tietenkin sitä, kun hänet kutsuttiin tapaamaan presidentti Barack Obama. Me istuimme Hassanin kanssa alas keskustelemaan siitä, minkälainen on ollut hänen matkansa varjoista valoon.

 

 

 

Minkälainen rooli sulla oli nuorempana? Mikä tyyppi sä olit?

Tuntuu, että mä en ikinä ollut missään yhdessä ryhmässä, vaan jotenkin vähän kaikissa. Ja vähän ujompi tyyppi, en tykännyt niin paljoa olla valokeilassa.

 

Mut silti sä olit niissä kaikissa porukoissa?

Se on jännä nyt kun pohtii! Tuntuu, että siitä lähtien oon aina ollut kaikkien ihmisten kanssa hyvissä väleissä, eikä ollut mitään yhtä porukkaa.

 

Missä vaiheessa aloit kiinnostua enemmän musiikista?

Mun serkut kuunteli tosi paljon Amerikan musaa. Muistan kun mentiin Somaliaan ekaa kertaa ikinä, ja mä halusin niin paljon iPodin. Kaikilla muilla oli iPod tai joku laite mistä kuunnella musaa ja mulla ei ollut, tää oli aikaa ennen älypuhelimia! Kun mä vihdoin sain sen, muistan, että siinä oli valmiina vain Aquan Barbie Girl.

 

Muistatko mitkä biisit oli ekoja, joita itse latasit sille soittimelle?

Muistan kun oltiin jonkun mutsin frendin luona kylässä, ja sen nuoret auttoi. Serkku oli myös mukana, ja saatiin siihen Chris Brownia ja Kanye Westiä. Aiemmin musa oli mulle läsnä vain musatunneilla tai juhlissa, mut nyt mä pystyin kuuntelemaan sitä koko ajan.

 

Mitkä on olleet sun ensimmäiset askeleet sellaista aktiivista musiikin tekemistä kohti?

Mun silloisen parhaan ystävän kanssa rakastettiin aina räpätä niiden autotallissa. Oli tilaa ja vapautta.

 

Hauskaa kun yleensä kun puhutaan autotallibändeistä, ja ne on rokkibändejä.

Totta! Me oltiin jotain 16-vuotiaita. Muistan kun huollettiin meidän mopoja siellä, ja samalla kuunneltiin englanninkielistä räppiä. Se oli meistä silloin tosi coolia ja uutta. Muistan Tygan ajat, ja sen kun pinnalle alkoi tulla paljon enemmän nykyisiä trenditansseja. Mekin oltiin ihan haipeissa niistä. Ja muistan kun sain lopulta mahdollisuuden esiintyä nuorisotalolla, sieltä mun stoori on alkanut.

 

Kerro siitä vähän lisää, kuinka tärkeä ympäristö se oli? Puhut muutenkin usein nuorista, oliko nuorisotalo tukeva ja hedelmällinen ympäristö sulle?

Oli, ja musta se oli hyvä ympäristö myös löytää itseään. Siellä oli myös yksi nuoriso-ohjaaja, Aleksandra Andersen, joka kannusti mua aina kokeilemaan rajojani, eikä se ikinä luovuttanut. Se tuli mulle seitsemän kertaa ehdottamaan sitäkin, että mun pitäisi kokeilla teatteria. Eka ajatus mikä mulle siitä tuli mieleen oli nukketeatteri, enkä todellakaan halunnut mennä. Mutta se tuli aina takaisin ehdottamaan uudestaan, se ei luovuttanut. Mieti, se olis voinut vaan lopettaa, mut se tuli seitsemän kertaa takaisin.

 

Se näki sussa jotain sellaista, että sä kuulut sinne.

Se sanoi mulle, että kai sä Hassan tiedät, että jos sä käyt testaamassa sitä ja et tykkää siitä, niin sun ei tarvitse jäädä sinne, sä voit lähtee pois. Ja se jotenkin iski muhun. Tollaset nuorisotalot vaikutti muhun isosti, koska niistä sai mahdollisuuksia kokeilla uusia juttuja, etenkin kun on aikuinen ohjaaja, joka jaksaa puskea eteenpäin. Musta tuli jossain vaiheessa sellainen luottonuori siellä: Hassan, haluuksä juontaa? Okei, kokeillaan! Siitä syntyi hiljalleen myös se läppä: Hassan Maikal – aina paikal. Olin joka jutussa mukana. Aina.

Mun piti juontaa tapahtuma Kontulan nuorisotalolla 2013. Se oli tällanen nuorten kyselytunti; presidentti Niinistö tuli Kontulaan ja nuoret sai kysyä häneltä kysymyksiä. Mä tulin paikan päälle ja olin valmis; olin kertonut siitä opettajille, mutsille, kylän imaamit tuli sinne, kaikki, koska Hassan juontaa tänään. Niinistö tulikin paikalle aikaisemmin, ja juuri ennen sitä mulle oli kerrottu että oli tapahtunut väärinkäsitys, ja olikin jo toinen juontajapari. Ne halusikin, että mä räppään! Mä olin niin pettynyt, koska halusin juontaa sen, ja mua pelotti vanhemmat ja kaikki ympärillä olevat. Mä en vielä pitänyt itseäni räppärinä ─ se oli mulle tärkeä juttu, mutta mä en uskaltanut vielä silloin sanoa itseäni räppäriksi.

Mua pelotti siinä vaiheessa, koska mun kulttuurissa musaa ei kuunnella kauheasti ja uskonnossa katsotaan jopa vähän pahallakin musiikkia. Junnuna jännitti tosi paljon, et apua, tänään mun koko perhe tulee tänne, kukaan ei tiedä että mä räppään ja nyt mä räppään presidentille. Mua ei ees jännittänyt se presidentti, mua jännitti mun mutsi.

 

Etkö ollut julkisesti vielä esittänyt ikinä musaa?

Vaan kerran, kun ystävä jätti mut keikalla lavalle.

 

Sä aina vaan ajaudut näihin tilanteisiin…

Aina paikal! Yksi mahdollisuus synnyttää aina lisää. Se, että ottaa niistä tilaisuuksista kaiken irti, eikä pakene niitä. Siinäkin kohtaa olisin helposti voinut nostaa kädet ilmaan ja todeta, et en todellakaan räppää.

 

Varmaan suurin osa tekisikin niin. Sitä mä mietinkin, että mikä se oli mikä sai sut noissa tilanteissa menemään niitä pelkoja kohti?

Musta tuntuu, että se oli se sisäinen palo. En mä päätynyt niihin tilanteisiin jotenkin niin ettei mua kiinnostaisi musa, vaan mä oon oikeesti rakastanut tehdä sitä ja halunnut esiintyä, ja tulla sieltä varjoista parrasvaloihin.

 

Miten kuvailisit itseäsi ihmisenä ja artistina, ja miten sanoisit, että ne heijastuu toisiinsa?

Muistan, että kun aloitin räppäämisen, niin käytin artistinimeä. Jossain vaiheessa kipuilin tosi paljon oman, ei ehkä identiteetin, mutta ihmisenä kasvamisen, sekä artistiuden kanssa. Minä itse, Hassan Maikalina, oon aina vaikuttanut mulle tärkeisiin asioihin ja pitänyt positiivisuutta yllä. Taistelin kuitenkin aika paljon sen kanssa, että oonko mä tää artisti-Hassan, vai oonko mä tää YouTube-Hassan, vai oonko mä vaikuttaja-Hassan, kun teki niin paljon eri asioita. Jossain vaiheessa tuli jopa vähän epävarmuutta siitä.

Mä vähän aikaa sitten jotenkin jopa vähän herkistyin ja itkin, kun katsoin mun vanhoja videoita. Se oli niin herkkä tilanne katsoa niitä, koska muistin, että vau, toi on se sama äijä mikä oon vieläkin. 16-vuotiaana itse tuotin ja ohjasin omia musavideoita, miksasin, masteroin, ja tuotin biittejä. Vaikken osannut tehdä mitään, niin puskin niiden asioiden vuoksi mitä rakastin tehdä. Ja miten yksinäinen se matka voi olla…

Aika moni artisti yrittää olla vähän mystisempiä, ja mäkin ajattelin alussa, että haluun olla vähän mystisempi. Myös some jossain vaiheessa alkoi ahdistaa mua ihan superisti.

 

Mikä siinä erityisesti alkoi ahdistaa?

Tuntui, että se vei musta tosi paljon energiaa, muttei antanut samaa takaisin. Etenkin Youtube-maailma… voisin tehdä mistä tahansa aiheesta videon, ja mut heitetään rodullistettuna ihmisenä heti jollekin rasistisille sivuistoille. Suomessa on tosi paljon rasismia. Onneksi sekään ei lannistanut, mutta välillä vaan vaikeutti matkaa. Erityisesti kun ei ollut yhteisöä tukena, ei ollut Yeboyahia ja Koko Hubaraa niin kuin nykyään, vaan kaikki teki yksin niitä omia juttujaan. Etenkin 17-vuotiaana nuorena se oli liikaa.

Mä silti kehitin paksumman nahan ja pystyin siihen, mutta jossain vaiheessa huomasin, että some on vähän niin kuin aurinko. Se voi olla lämmin, ja moni digaa auringosta. Mut sit kun on joka päivä aurinkoista, niin se voi olla liikaa, ja onkin kivaa, että välillä vähän sataakin. Sekin, että on ”aina paikal”, ei meinaa sitä, että mun pitäisi olla aina saatavilla ja piristämässä muita, vaikka saankin siitä hyvää energiaa.

Nyt kun albumi on tullut, niin mä oon palannut enemmän someen, enkä mä oo enää niin mystinen, vaan näytän enemmän itsestäni, ja jaksan sitä myös paremmin. Nyt on myös kiva taas antaa enemmän ihmiselle.

 

 

 

Palataan tuohon yhteisöllisyyteen vielä myöhemmin, koska mulla on pari kysymystä siitä vielä; nythän sulla on ilmeisemmin aika kiva ammatillinen tukiverkosto myös. Mutta jos mennään ensin ajassa taaksepäin, vaikkapa Erilainen EP:n aikoihin, niin millainen se sun musaympäristö oli silloin?

Mun matkan varrella on ollut niin upeita ihmisiä, mutta mä aloitin nuorisotalon studiolta aivan yksin, ei ohjaajatkaan oikein pystyneet siinä auttamaan. Piti katsoa tosi paljon videoita siitä miten äänittää itse. Muistan kun välillä painoin REC-nappia ja juoksin nopeasti äänityskoppiin. Piti tosi paljon nojautuu itseensä, koska ystäviin ei siinä pystynyt. Ihanaa on se, että oon saanut sen tilan, missä tehdä musiikkia. Aika paljon piti kuitenkin itse viedä asioita eteenpäin, ja kaikki nuoret ei saa näissäkään tiloissa tasavertaisia mahdollisuuksia.

Nykyään kun on kasvanut ja löytänyt ympärilleen samankaltaisia ihmisiä, jotka jakaa samanlaisia arvoja, niin se on ollut ehkä upein juttu tässä. Kun on ollut aito itsensä, niin on löytänyt matkan varrelta samanlaisia ihmisiä, jotka myös tehneet yksin omaa juttuaan, ja meistä on tullut sellainen yksinäisten poppoo.

 

Erilainen EP ilmestyi 2018. On jotenkin hullu ajatus, että siitä on vasta muutama vuosi, etenkin kun miettii miten paljon oot kasvanut artistina. Erilainen oli ehkä vähän räppipainotteisempi, siinä missä sun debyyttialbumilta ja sen sinkkulohkaisuilta taas on löytynyt ehkä vähän enemmän myös laulua ja sellaista herkempääkin tulkintaa. Millaista on ollut etsiä sitä omaa soundia?

Mun ekalla EP:llä oli valmiita biittejä, joihin piti tavallaan mahtua. Me kaikki harjoiteltiin musantekoa, eikä koskaan aloitettu biisejä ihan alusta. Piti tavallaan mahtua tiettyyn genreen, ja lokeroida tietyllä tapaa itsensä samalla. Aika oli myös rajallista.

Debyyttialbumilla taas kaikki on päinvastoin; biisien tekeminen lähtee aina ihan alusta, ei ole tarvinnut kiirehtiä. Nyt ei olla otettu mitään kiirettä, vaikka demoja on ollut jo puolitoista vuotta sitten. Ei olla myöskään tarkoituksella lokeroitu mitään, ja on ollut tiimi, joka on hyvällä tavalla haastanut mua. Etenkin mun tuottajalle Alvar Yrjänä Escartinille iso käsi siitä. Hän on myös aivan mahtava artisti, ja on haastanut mua isosti mun teksteissä, sekä kannustanut myös laulamaan. On ollut paljon kivempaa testaa omia rajoja, kun ei tarvitse mahtua mihinkään muottiin.

 

Koska jos ei tykkää, niin aina voi lopettaa, eiksni?

Just näin! Ja myös uskalsin myös antaa koko tiimille vapaat kädet. Oon itse pysynyt tosi avoimena uudelle ja ollut valmis kokeilemaan erilaisia juttuja. Niin me kaikki luodaan turvallinen tila, jossa me kaikki voidaan kasvaa taiteilijoina, ja kokeilla rajojamme. Muuten se olisi vaan tylsää, ja musta se on se upee juttu tässä, että oikeesti pääsee kasvamaan.

 

Kerrotko vähän lisää sun ja Alvarin symbioosista?

Minä ja Alvar tutustuttiin kolmisen vuotta sitten, kun bongasin Spotifysta Albatrossi-nimisen artistin. En tehnyt ikinä ihmisten kanssa feateja, mutta hänen kanssaan halusin heti tehdä. Mulle on tosi tärkeetä oma taide, ja se, ettei oteta feateja turhaan.

 

Onko sulle vaikeaa ottaa ulkopuolisia mukaan, jos ei sille ole jotain syvempää syytä?

Mulle on. On paljon tuttuja joiden kanssa olisi kiva tehdä musaa, mut mulle se ei ole vaan musiikkia, mulle se on paljon isompaa. Betonitarha-albumillakin Ibe ja muut featit on syystä niillä biiseillä. Mua kiinnosti tosi paljon miten Iben kaltainen artisti kohtaa yksinäisyyttä tällä alalla, missä on hitosti ihmisiä sen ympärillä. Tai Yeboyah, miten Yeboyah voi purkaa mun kanssa sitä ahdinkoa mitä ollaan tunnettu. Tai Lukas Leon, joka on tosi nopeasti artistina tullut tälle alalle, täytyy aika älyttömästi uskoa itseensä ja kuunnella omaa ääntään. Alvar Yrjänä myös Tiedän kuka oon ja Oon mä -biiseillä, ja se millaista on etsiä itseään artistina. ANI, jonka kanssa jaetaan samanlaista stooria; molemmat ollaan oltu viihdepuolella ensin, hän on ollut Summerissa ja mä oon ollut Youtubessa, ja meillä on omat epävarmuutemme niistä. Haluun nähdä lisää Suomen musabisneksessä herkempiä juttuja, jossa ihmiset uskaltaa avaa itseään ja kasvaa ihmisenä, koska tämä on matka. Kaikkihan voi tehdä sitä mistä nauttii, mutta jos sä tuut mun biisille, mä haluun saada susta palan mitä muilla ei oo.

Kun Alvarin kanssa tutustuttiin ja lähdettiin tekemään musaa, sain vasta studiossa tietää, että se oli myös tuottaja, joka oli itse myös miksannut ja tuottanut sen albuminsa, johon rakastuin. Kaikki eteni niin luonnollisesti. Samana päivänä kun tutustuttiin, tapasin hänen perheensä, me keikkailtiin yhdessä ja tehtiin musaa yhdessä.

 

Kuulostaa niin siltä, että ihmiset joiden kuuluu tavata, on löytäneet toisensa. Teillä muutenkin vaikuttaa olevan hyvä yhdessä tekemisen meininki tällä hetkellä! Tuossa aiemmin jo hieman sivuttiinkin sitä, että mikä on ollut luovan tukiverkoston merkitys sulle. Ollaanko alalla sun mielestä menossa tällä hetkellä enemmän siihen suuntaan, että artistit tukisi toisiaan enemmän, vai edetäänkö enemmän kyynärpäätaktiikalla?

Voin sanoa, että molemmat. Se alkaa muuttua pikkuhiljaa ja haluaisin mun omalla yhteisöllä muuttaa sitä. Voin sanoa, että itse artistina, joka on tehnyt vähän erilaista juttua, ja joka ei suoraan sanottuna nuole muiden perseitä edistääkseen omaa juttuaan, on saanut huomata, että alalla vallitsee enemmän kyynärpäätaktiikka. Mutta mä yritän tukea, vaikka mua ei tueta. Helposti katkeroituu, jos ei saa samaa supportia takas, mutta minkä takia ihmiset silloin tukee? Tukeeko ne vaan koska ne haluaa, että niitä tuetaan takas?

Onneksi hommat muuttuu, mä ainakin annan rakkautta, tulee se takaisin tai ei, mutta alalla on myös ihmisiä, jotka on valmiita astumaan muiden päälle. Se näkyy isosti esimerkiksi tekijäporukoissa; me artistit saadaan usein se spotlight kun musaa tulee ulos, mut kuinka moni muistaa kiittää ympärillä olevia kuvaajia, miksaajia, biisien kirjoittajia… tää on niin raaka ala.

Muistan kun olin nuorisotalolla se tyyppi, joka ei saanut kauheesti mahdollisuuksia muilta. Sitten tapasin Yeboyahin, ja muistan, ettei moni antanut mahdollisuuksia tai tilaa myöskään sille. Annoin sille tuotannon, joka mulla oli ensin, vaikka helposti tuollaisissa tilanteissa ihmiset pitää omastaan kiinni. Siitä tuli Broflake. Ne on ne pikkujutut mitä sä teet tuolla, mitkä voi vaikuttaa muiden elämään.

 

Mikä sä luulet, että on se juttu, mikä estää ihmisiä jeesaamasta toisiaan alalla? Onko se ego? Onko se taistelutahto; se, että haluaa sen oman jalansijansa alalla?

Ego. Moni haluaa pitää yllä kuvaa siitä, että mä oon jotain, ja mä oon tehnyt tän, mutta ei se vie yhtään sulta pois jos autat muita. Oon aina auttanut muita, jopa silloin way back kun mulla ei edes ollut mitään valtaa tai puskuria auttaa muita. Mulla oli vaan aikaa mitä antaa. Siksi odotan innolla nyt kun on enemmän resursseja auttaa muita. Pidin siitä vähän taukoakin kun tajusin, ettei ole itsekästä keskittyä panostamaan välillä myös omaan taiteeseen. Sitten kun on kasvanut ja avannut omia ovia, on myös helpompaa auttaa muita sun ympärillä.

Haluan myös tuoda yhteen enemmän suomalaisia artisteja, jotka on jäänyt tekemään vähän yksinään niin kuin minä ja Yeboyah. Mulla on ollut tosi suuri yhteisöllisyyden puute, kun mulla ei ole ollut sitä omaa porukkaa. Kun huomaa, että muilla artisteilla on sellaisia klikkejä, ja itse ei tunne kuuluvansa sinne, niin jotain puuttuu. Jossain vaiheessa yhtäkkiä mä avasin silmät ja katsoin ympärilleni, ja mulla onkin upee tiimi kasassa, joka tekee yhdessä ja auttaa toisiaan, ja voi tulevaisuudessa auttaa myös muita.

 

Sun musassa on läsnä laulua, räppiä, vähän spoken wordia – koetko sä jonkun tietyn tavan näistä jotenkin omimpana, tai luontevimpana tapana ilmaista itseäsi?

Se on jännää, mutta ne kaikki tuntuu samalta. Oon huomannut, että kun oon ennen leikannut niitä videoitani, ohjannut, tuotannut, miksannut, masteroinut… kun on tehnyt kaikki noi roolit jossain vaiheessa elämää, niin tässä pisteessä kun voi keskittyä vain siihen artistiuteen, niin siitä kaikesta on niin paljon apua.

 

Onko se vapauttavaa, että nyt sä voit keskittyä siihen?

On!

 

Valtavirtaväestöllä on ehkä vähän vanhentunut kuva räpistä sellaisena jou-meininkinä, mahtuuko räppiin susta lempeyttä ja herkkyy…

…Mahtuu! Vastaan noin nopeesti. Jossain podcastissa päätettiin vähän aikaa sitten mun puolesta, että mä en oo räppäri. Siinä pohdittiin, että onko Yksinäistä räppibiisi ja päädyttiin siihen, että on, koska Ibellä on räppiverse. Eli mun räppääminen ei ole räppäämistä, koska se on vähän melodisempaa. Eli olen nyt poppari? Ihmiset rajoittaa kaiken genreihin. Hiphop ja rap on kasvaneet niin paljon, ja se on niin paljon laajempaa nykyään. Ei sen tarvitse kuulostaa enää miltään I said a hip hop a hippie to the…

 

Identifioidutko itse räppäriksi?

Kyllä, mutta myös laulajaksi. Sama juttu kun miettii mun identiteettiä; oonko mä somali vai suomalainen? Miksei voi olla kumpikin? Rap on lyhenne sanoista rhythm an poetry, ja mun mielestä se on just sellaista. Se on rytmiä, sitä, että puhutaan rytmissä runoutta. Jos se on vähän melodisempaa, niin mitä se vie siltä pois?

 

Kyllähän ihan sairaan moni artisti yhdistelee melodisuutta räppiin. Tollanen rajoittava asenne voi myös liittyä siihen, että jotkut artistit eivät uskalla tehdä montaa asiaa. Että jos vaikka laulaa, niin menettääkin jonkun räppistatuksen.

Ihmiset rajoittaa itseään niin paljon. Ja miksi mä sanon, että mä oon räppäri on, että mä haluun antaa kunniaa takaisin sille jutulle mitä mä oon alusta asti tehnyt. Mä oon nähnyt miten moni käyttää räppiä hyväks, ja myöhemmin on sillein: mä en oo räppäri, mä oon artisti. Ei, mä oon räppäri, mä oon myös laulaja ja artisti. Jos mä oon nyt räppäri, ja sit mä teen Betonitarha-biisin, jossa mä laulan kitaran päälle, niin enkö mä sitten oo enää räppäri?

 

Ja se mikä tekee Betonitarha-albumista niin rikkaan, on just se, että siinä on niin paljon eri asioita. Siinä näkyy ne kaikki asiat mitä sä teet. Jos se olis vaikka pelkkää räppiä, niin sehän olisi ihan eri levy.

Toi on totta, toi on niin totta. Mä ainakin jahtaan sitä mistä tykkään, enkä rajoita itseäni.

 

Betonitarha on sun debyyttialbumi, eli oot vielä tulokasartisti. Mitä uutta sä haluaisit tuoda Suomen musaskeneen?

Mä haluaisin tuoda Suomen musaskeneen tarkoitusta. Sanoma on tärkeä. Tietenkin on tärkeää osata myös pitää hauskaa, mutta haluaisin muistuttaa etenkin nuoria artisteja siitä, että musa voi olla paljon enemmänkin kuin vain musaa. Ja se on ollutkin maailmassa ja historiassa; musalla vaikutetaan.

Haluaisin tuoda Suomen musaskeneen lisää rakkautta, että toiset tukisi toisiaan enemmän ja pyyteettömästi. Haluun tuoda musaskeneen enemmän niiden ääniä, jotka ei nyt kuulu. Haluun tuoda musaskeneen moninaisempia ihmisiä, haluan nähdä enemmän erilaisia ihmisiä tekemässä. Haluun tuoda musaskeneen myös enemmän turvallisempia tiloja kaikille, etenkin nuorille tytöille, naisille ja muunsukupuolisille, alkaen studiotiloista ja venueille asti, koko skaalalla. Enemmän hymyjä. Parasta mun tarinassa on se, että on oikeasti tuntenut yhteisön tuen ja lämmön.

 

 

Kuuntele Betonitarha Spotifyssa