Fokus -juttusarja esittelee uusia tulokkaita, sekä lopullisen breikkauksen kynnyksellä olevia uusia artisteja. Tänään haastattelussa Tomi Saario, Suomen uusi vientitoivo.

     Mun tausta on sellainen, että mä olin blueskitaristi ennen mitään, ja mä haluan tuoda sen mun musiikkiin. Pop on se seksikäs kansikuva mikä myy lehden, mut kaikki se sielukas blues on se ydin. Musta tuntuu, että musiikin tulevaisuus löytyy usein menneisyydestä, koska on niin paljon nuoria ihmisiä, jotka ei oo ikinä kuullut sitä musiikkia, missä on niitä klassisia, upeita melodioita.

Musiikin lisäksi oon intohimoinen siitä millä tavalla mä voin kirjoittaa erilaisia tarinoita. Mä en kykenisi varmaan pitämään artistikuvaa erillä itsestäni. Jos olisin saanut levytyssopimuksen joskus 18-vuotiaana, olisin ehkä tehnyt niin. Nyt mä oon kasvanut ihmisenä, käynyt läpi tarpeeksi sydänsuruja ja onnellisia hetkiä, että on jotain sanottavaa, ja pystyy oikeesti ymmärtämään kuka on. Kuten varmaan monet artistit, mä halusin ennen kuulostaa mun idoleilta. Mutta kun ei kukaan pysty tekemään musiikkia täysin niin, se on antanut mahdollisuuden ajan kanssa kuulostaa omalta itseltään.

Mä sain mun ensimmäisen akustisen nylonkielisen kitaran 5-vuotiaana. Sen osti mulle mun eno ja faija. Mun eno on Timo Kiiskinen, joka on täällä iso biisinkirjottaja. Faija taas opetti mulle ensimmäisiä rock-riffejä. Musta tuntuu, että kaikki kasvaa vähän vanhempiensa musiikkimakuun. Faija kuunteli tosi paljon klassikkobändejä, ja mun ensimmäinen levy oli The Beatlesin. 7-vuotiaana mä löysin blues-musiikin Steve Ray Vaughnin kautta. Mulla oli sellainen Austin City Limits -festarin vhs-nauha, ja mä katsoin siltä koko ajan sitä Steve Ray Vaughnin keikkaa. Ihan koko ajan. Opettelin korvakuulolta soittamaan niitä biisejä. 

Sitä kautta mä rakastuin musiikkiin, ja pikkuhiljaa aloin laulaa yksin vessassa. Musiikki oli pitkään mulle vähän sellainen intohimoinen harrastus. Mä pelasin jalkapalloa, ja se oli mulle isompi juttu. Olin siinä aika hyvä. Musiikkia ei tullut ajateltua niin, että siitä tulisi mun ura. Jossain vaiheessa tajusinkin, että mä olenkin parempi musiikissa kuin jalkapallossa. Aloin tehdä omia biisejä 16-vuotiaana, ja ekaa kertaa ikinä lauloin yleisön edessä Taiteiden Yössä Tuusulassa, kun mä olin 17. Sen jälkeen halusin tehdä sitä enemmän.

Mulle tarjottiin täällä Suomessa levytyssopimusta kun mä olin 18, mutta levy haluttiin tehdä suomeksi. Mä en näe itseäni tekemässä sitä, joten mulle sanottiin, että jos sä haluat tehdä englanniksi, niin sun pitää mennä Englantiin. Sit mä lähdin Englantiin.

Etenkään silloin Suomessa ei juurikaan tehty englanniksi musaa, nyt sitä on jo koko ajan enemmän. Mä lähdin, koska mä haluan olla siinä eturintamassa viemässä sitä. Mun mielestä ne sillat on jo alkaneet kasvamaan maailmalle, eikä ole mitään syytä miksi me ei voitaisi olla niin kuin Norja tai Ruotsi. Täällä on paljon ihmisiä joilla on talenttia, mutta ne ajattelee, että niillä ei ole välttämättä mahdollisuutta, mikä ei vaan ole totta.

Lähdin Lontooseen heti intin jälkeen, kokemus siellä oli tosi tärkeä. Täällä mä en edes ollut ajatellut musiikkia urana, ja mulle tarjottiin jo levytyssopimusta. Siellä mä vasta opin työmoraalin siihen, että mitä se oikeasti vaatii, jos sä haluat pärjätä maailmalla. Soitin siellä ihan joka puolella; kaduilla, pubeissa, ja jossain luokkahuoneen näköisissä mestoissa. Soitin sen neljän vuoden aikana yli tuhat keikkaa, soitin koko ajan.

Me tehtiin Just a Little Axel Ehnströmin kanssa, joka on mun tosi rakas ystävä kenen kanssa kirjoitan paljon. Me järkättiin yhdessä reissu Ruotsiin, ja tehtiin siellä sessio Hilda Stenmalmin ja Gustav Nystromin kanssa. Ei oltu tavattu aiemmin, mutta biisi syntyi tosi nopeasti.

Ottamatta mitään pois kertsistä, biisissä on yksi mun lempisäkeistöistä. Draw something on me and I will guess, feels like it’s a heart but maybe I’m just that obsessed. Musta tuntuu, että kaikki tietää sen fiiliksen, kun makaa sängyssä jonkun tärkeän ihmisen kanssa ja te keskustelette jostain, ja se toinen piirtää samalla jotain sun ihoon. Se fiilis, joka on jonain sunnuntaiaamuna, että ah, sä voit vaan olla tässä. Mä en halua laulaa rakkaudesta, mutta mä haluan laulaa jostain pienestä hetkestä, mistä kaikki tietää, että siinä on jotain suurta. 

Lontoosta mun musiikkiin on tullut eniten ymmärrystä siihen, että mikä tekstillisessä maailmassa on se syvyys, mikä toimii siellä natiivien kesken, verrattuna siihen mikä toimii esimerkiksi Saksassa. Sen takia uskon, että Just a Little oli törkeen onnistunut kirjotus. Saksassa kertosäkeen on oltava tarpeeksi yksinkertainen, että sen voi laulaa mukana. Briteissä taas tekstissä täytyy olla tarpeeksi syvyyttä, että se ei tunnu ihan tyhmältä. Samalla pitää muistaa ne skandinaaviset melodiat, mitä meillä on täällä. 

Briteissä on myös tosi tärkeää sellanen tietynlainen coolius, mitä mä myös vähän inhoan. Ne keskittyy joskus liikaa siihen mikä on coolein soundi, eikä siihen mikä on hyvä biisi. Siinä mielessä mä taas tykkään tosi paljon Skandinaviasta.

Mä oon kirjoittanut niin monta biisiä mun makuuhuoneessa niin, että samalla päässäni visualisoin miten laulan sen joskus lavalla monelle ihmiselle. Mutta sitten kun on siellä lavalla laulamassa sitä biisiä, niin haluaakin hakea sen saman fiiliksen mikä oli silloin kun sen kirjoitti siellä makuuhuoneessa. Siitä tuli kaari luovasta prosessista, jonka mä halusin tuoda myös tähän musiikkivideoon.

Silloin kun mä lähdin pois täältä, mä en melkein halunnut, että Suomi kuuluu mun musiikissa, mutta siellä mä oivalsin kaiken sen hyvän mitä täällä on, ja miten mielenkiintosta musiikki on täällä. Oon huvikseni kirjoittanut täällä, esim. Kasmirin uudelle albumille biisin. Jos tää olisi toinen universumi, niin mä pitäisin sen biisin ittelläni, koska se kuulostaa ihan multa, mutta se kuulostaa myös Kasmirilta. Silläkään ei ole pelkästään ihan sellaista perus Suomi-kaihoa sen soundissa.

Mutta sen kaihon mä halusin ehdottomasti ottaa mukaan maailmalle. Mun mielestä se on vahvuus, missään muualla ei ole samanlaista sanaa kaiholle. Mitä se tarkoittaa? Sä voit käyttää siihen sanaa kuten longing, mut ei se ole silti täysin sama. Suomalainen melankolia, ja se miten sen voi tuoda mukaan musiikkiin, on varmasti sellainen asia mitä muut ei tee.

Se on tosi fresh, jos sen vaan saa oikealla tavalla tehtyä. Täältä tulee oikeasti sellaista musiikkia mitä maailmalla halutaan kuulla, ja tää on se fresh hotspot. Mä haluan olla ihan etunenässä maailmassa syynä ihmisille, että miksi kannattaa katsoa kohti Suomea.”