Fokus -juttusarja esittelee uusia tulokkaita, sekä lopullisen breikkauksen kynnyksellä olevia uusia artisteja. Tänään esittelyssä on Costee, jonka debyyttialbumi Ehkä joskus tää viel naurattaa julkaistiin toukokuun lopussa.

Mä oon tiennyt ihan kakarasta asti, että mä haluan tehdä musiikkia. 8-vuotiaana mä oon aloittanut soittamaan rumpuja, ja menin opistoonkin soittamaan niitä. Pian sen jälkeen aloin itse opiskelemaan kitaraa, isobroidi näytti vähän miten. Aika nopeasti sen jälkeen aloin tekemään myös biisejä, eka englanniksi. Sen myötä tuli kaikkii bändejä ja siitä se sitten lähti.

Tekstittäminen on ihan erilaista suomeksi, ja kirjoittelen vieläkin välillä enkuksi. Suomeksi kirjottaminen on ihan oma juttunsa, koska asiat voi selkeämmin sanoa suoraan. Enkussa menee helpommin kielikuviin, kun ei tiedä mikä kuulostais järkevältä natiiville.

Silloin kun mä oon yksin, niin sillon mulla on taipumusta synkkyyteen. Ajatuksia menee niin paljon päässä, että se jopa vituttaa välillä. Mut sieltä se taide tulee, ja se on jotenkin myös tosi terapeuttista purkaa ulos ja kelailla niitä asioita kunnolla läpi. Silloin ei tarvitse kelata niitä asioita päässään yksin ja hiljaisuudessa.

Mun musiikissa on ehkä pieni R&B-viba, mutta lopulta se on kuitenkin poppia. Jengi sanoo, että se olis jotain emoräppiä, vaikka mä en räppääkkään. Mutta kai siinä on sitä emoa vähän.

Mua inspiroi tosi paljon kaikenlainen musiikki, ja kuuntelen musiikkia laidasta laitaan. Etenkin pienempänä inspiroiduin paljon The Strokesista, se on mun lempibändi ja sitä mä oon aina fiilaillu. Ja muutenkin ehkä sen ajan post-punk -bändit ja post punk revival -meininki. Ne on inspiroineet mua paljon, mutta nykyään tulee niin paljon uutta musaa, että ettei oo mitään yksittäistä inspiroivaa aktia kun niitä on niin helvetisti.

Tykkään vähän samanlaisista artisteista kuin minä, jotka laulaa tosi suoraan ilman mitään metaforia. Esimerkiksi Mike Posneria oon diggaillut lyriikkapuolella tosi paljon. Se on mun mielestä ihan paras tekstijäbä nykyään.

Luulen, että biisintekijänä ei koskaan löydä, tai ehkä ei edes olekaan sellaista huippua. Siinä on vielä niin paljon opeteltavaa, mut sitä oppii vain tekemällä.

Mä oon tehnyt paljon keikkoja elämäni aikana, mutta Costeena en ole vielä hirveästi. Ne mitä oon tehnyt, on kuitenkin olleet huippuja. Paras juttu oli Kalajoella, kun meillä oli siellä ihan random pistokeikka, jolle en uskonut, että tulisi ketään, mutta se koko mesta olikin ihan täynnä ja kaikki lauloi biisit ulkoa.

Vaikka ei saisi olla sellainen esiintyjä, niin oon silti sellainen esiintyjä, että jos yleisö on täysillä mukana niin mä oon täysillä mukana, mutta jos yleisö ei ole kauheasti mukana, niin mustakin tuntuu tosi vaikealta, vaikka yritänkin vetää täysiltä. Onneksi nyt on ollut hyvä meininki, ja odotan innolla mitä tulee vielä.

Isoin juttu uralla tähän mennessä on ollut ehdottomasti tää sooloalbumin julkaisu, ja se meni vielä kultaa ennakkoon. Tällä hetkellä jännittää tosi paljon. Tää eka albumi oli niin helppo; mä vaan suolsin musaa ihan sikana, ja sit me karsittiin siitä vielä varmaan puolet pois. Tää on ollut siistiä, mutta helppoa. Siksi kuumotan mitä tapahtuu kun alan tekemään toista levyä.

Haluaisin, että ihmiset löytäisi mun albumista jotain samaistumispintaa, ja oonkin saanut paljon viestiä, että jengi on saanut mun musasta hyviä fiiliksiä niiden paskoihin fiiliksiin, koska ne on pystyneet samaistumaan siihen. Se on jotenkin terapeuttista niille, siten kun se on ollut terapeuttista tekoprosessissa myös mulle.”