Backstreet Boys

Backstreet Boys on maailman paras poikabändi, minä olen Backstreet Boys -fani, ja tämä postaus on täysin puolueellinen kirjoitus näiden seikkojen pohjalta.

Olen keikkaa edeltävien viikkojen aikana miettinyt erityisen paljon suhdettani Backstreet Boysiin, ja sitä miksi se on ollut itselleni niin merkityksellinen.

Backstreet Boysin ensimmäinen albumi julkaistiin kuin olin vain 5-vuotias. Itse löysin siis kunnolla kyseisen levyn ja sen hitit vasta muutama vuosi myöhemmin, hieman ennen Millennium-albumin julkaisua. Se oli yksi ensimmäisistä omistamistani cd-levyistä, ja se on hyllyssäni vieläkin. Ajan myötä haalistuneen, joistain kulmistaan täysin riekaleisen kansilehtisen sivujen reunat on suojattu teipillä, ja sen sisäkanteen on kirjoitettu sinisellä glittergeelikynällä oma nimi.

Tietenkin, ettei kukaan varastaisi tätä aarretta, joka oli ehkä kaikin tavoin arvokkain yksittäinen asia, minkä silloin omistin.

Erityisen vahvana osana elämääni Backstreet Boysin fanitus oli ainakin yläkouluun saakka, minkä jälkeen rock-kuviot ja -keikat alkoivat ottaa enemmän valtaa tekemisistäni. Alakoulun luokalta minut varmasti kuitenkin muistetaan ikuisesti sinä tyttönä, joka kirjoitti kaikkialle BSB 4EVER ja yritti saada myös muita innostumaan tämän orkesterin hienoudesta.

En saanut, mutta se ei haitannut. Bändi oli itselleni silti tärkein. Olin koulukiusattu, ja usein aika yksinäinen, mutta kun tulin kotiin, laitoin lempilevyni soimaan, ja minulla oli taas hyvä mieli. Joskus saatoin kuvitella, että bändi istui huoneessani ja vietti aikaa kanssani, kuunnellen biisejä tai laulaen niitä minulle. Sen myötä koin joskus olevani vähemmän yksinäinen.

Suosikkibändi voi olla nuorelle usein iso osa jokapäiväistä arkea, ja sitä se oli myös minulle. Tylsinä hetkinä kelailin VHS-kasetille nauhoitetuilta musiikkivideoilta lempikohtiani uudestaan ja uudestaan, ja kokiessani ahdistusta kertasin päässäni Bäkkäreiden biisien lyriikoita, keskittäen kaikki ajatukseni vain ja ainoastaan niihin, kunnes hengitykseni tasaantuisi. Teen sitä joskus vieläkin.

Fanitus oli silloin jotenkin erilaista, koska fanituksen kohteet olivat täysin tavoittamattomissa. Kuin kaukaisia satuolentoja, mutta samalla kuin osa perhettä. Tiesin kutakuinkin mistä kaikki Bäkkäreiden jäsenet olivat kotoisin, ja mikä oli kenenkin lempipizza. Näitä tiedon murusia kaivoin kirjoista, lehdistä ja ohjelmista, sillä internet ei ollut vielä silloin kanava, joka olisi ollut välittömästi käsien ulottuvilla.

Sanotaan, että teini-iässä musiikki saattaa olla ihmiselle usein kaikkein merkityksellisintä, ja koen itse omalla kohdallani juuikin, että kaikki se musiikki, mitä olen suuresti kuunnellut täysi-ikäisyyteeni saakka, on ollut sitä kaikkein merkityksellisintä musiikkia, johon minulla tulee olemaan ikuinen side.

Sen ensimmäisen omistamani albumin, Millenniumin julkaisusta tuli juuri kuluneeksi 20 vuotta, ja sittemmin bändi on julkaissut lukuisia levyjä, joista viimeisin, DNA julkaistiin tammikuussa. Kyseisen albumin julkaisun myötä startannut maailmankiertue saapui tällä viikolla myös Helsinkiin Hartwall Areenalle.

Itselleni tämä oli Backstreet Boysin kolmas konsertti, sekä mielestäni paras. Bändin “kulta-aikana” en päässyt Bäkkäreitä livenä näkemään, vaan katselin Millenium-kiertueen keikan koko aukeaman kuvaa Suosikki-lehden sivuilta ja itkin huoneeni lattialla kun en ollut siellä (kirjaimellisesti).

Aiempia Suomessa näkemiäni keikkoja oli mielestäni vaivannut pitkälti sama seikka, kuin viimeisimpänä julkaistuja levyjäkin ー niillä kipuiltiin melkoisesti sitä, että millainen voisi olla aikuinen versio Backstreet Boysista, mutta samalla säilyttää se särmä mikä Bäkkäreistä on tehnyt Bäkkärit. DNA-albumin myötä se on tuntunut löytyvän albumillisesti, ja väittäisin, ja sama varmuus heijastuu myös livepuolelle.

On uskomatonta, mitä yhtyeen 26-vuotinen taival on tehnyt Backstreet Boysin lavakemioille. Voisi toisaalta sanoa, että näiden vuosien jälkeen se on jo itsestäänselvyys, mutta toisaalta kun se nimenomaan ei ole. Olisi ymmärrettävää, jos toisen naama alkaisi välillä vähän nyppimään, ja lavalta lähdettäisiin omiin osotteisiin omalla bussille kuin Mötley Crüe.

Ja varmasti on joskus ärsyttänytkin, ja ehkä jopa lähdettykin. Mutta juuri tässä hetkessä, vuonna 2019, lavalta loistaa täydellinen yhteishenki, rakkaus ja sielunveljeys. Backstreet Boys on lavalla kuin perhe, johon he kutsuvat yleisön yhdeksi illaksi liittymään mukaan.

Illan showta oli tukemassa valtava määrä visuaaleja, jotka näkyivät lavan eteen ja taakse ripustetuilla suurilla näytöillä. Lisäksi lavaa oli rakennettu ympäröimään ohuita valotankoja, jotka tekivät rakennelmasta erityisen hienon näköisen. Itse lavan edessä oli catwalkin sijaan hieman toisenlainen catwalk ー pyöreä diamond circle, jonka sisälle muutama onnekas oli saanut ostaa myös liput katsomaan bändiä erityisen intiimiltä etäisyydeltä.

Illan aikana kuultiin melko täydellinen läpileikkaus Bäkkäreiden isoista biiseistä viimeisiltä vuosikymmeniltä, ja bändi liikkui aktiivisesti sekä päälavan, että diamond circlen välillä, vaihdellen esiintymistään koreografioiden ja vapaan liikkumisen välillä.

Nousipa osa lavasta välillä ilmaankin, ja bändi sen mukana. Myös itsestäni tuntui välillä siltä kuin leijuisin. Yläilmoissa kuultiin Bäkkäreiden tunnettuja slovareita, kuten I’ll Never Break Your Heart, sekä upea Breathe a cappella -tulkinta uudelta levyltä.

Se muistuttikin jälleen siitä, miksi juuri Backstreet Boys on aina ollut mielestäni se maailman paras poikabändi. Bäkkärit laulavat yhteen niin enkelimäisen hienosti, ja huolimatta kaikista upeista lavaelementeistä ja krumeluureista mitä tällaisiin hienoihin konsertteihin on mahdollista tuottaa, loppujen lopuksi he eivät kuitenkaan tarvitse laulujensa ympärille juuri mitään ylimääräistä.

On monella tapaa ihanaa, että Bäkkärit ovat jo kasvaneet aikuisiksi. He eivät ole enää 12-vuotiaita koltiaisia, vaan nelikymppisiä, pian viittäkymppiä läheneviä perheellisiä, aikuisia miehiä. Se tuo uutta, lempeällä tavalla hauskaa ja sympaattista kulmaa vanhoihin biiseihin, joiden mukana bändi mukailee illan aikana vanhoja tuttuja koreografioita 90-luvulta.

Noora Vaarala oli kirjoittanut Helsingin Sanomille hyvin siitä, kuinka Backstreet Boys edustaa “pehmeää, ei-uhkaavaa maskuliinisuutta, ja lupaavat suojella ja olla vahingoittamatta.” Se onkin ehkä juuri se, mikä tuntuu nini virkistävältä juuri nyt, ja mikä tekee Backstreet Boysista kaiken kaikkiaan aina ja ikuisesti niin ihanan ja turvallisen.

Settilista

I Wanna Be With You
The Call
Don’t Want You Back
New Love
Get Down
Show Me The Meaning Of Being Lonely
Incomplete
Undone
More Than That
Chances
Shape Of My Heart
Drowning
Quit Playing Games (With My Heart)
As Long As You Love Me
No Place
Breathe
Don’t Want To Lose You Now
All I Have To Give
Everybody
We’ve Got It Goin’ On
It’s Gonna Be You
That’s The Way I Like It
Get Another Boyfriend
The One
I Want It That Way