Maailman ikonisimpiin yhtyeisiin lukeutuva, sekä joidenkin helsinkiläisten musiikkibloggaajien mielestä maailman parhain ja tärkein poikabändi, Backstreet Boys, julkaisi uuden DNA-albuminsa viime viikolla, ja käynnistää levyn nimeä kantavan maailmankiertueensa Euroopasta muutaman kuukauden päästä. Nyt kerron teille, mitä ajatuksia tuo albumi herättää ihmisessä, joka on ollut #bsbfan4ever 23 vuotta.

Backstreet Boys on ollut olemassa tässä maailmassa niin pitkään, että kaikki eivät edes ole varmoja siitä, kuinka monta studioalbumia bändi on julkaissut. Lukuisten hyvin virallistenkin medioiden artikkeleiden perusteella, DNA saattaa olla vaihdellen Bäkkäreiden kahdeksas, yhdeksäs, kymmenes tai jopa yhdestoista albumi. Minä päätin nyt, että se on yhdeksäs, laskematta mukaan kolmea kokoelma-albumia, yhtä livelevyä, sekä NKOTBSB-projektia New Kid On The Blockin kanssa.

Albumin esikoissinkku Don’t Go Breaking My Heart on bändin ensimmäinen Grammy-ehdokkuus 17 vuoteen. Toukokuussa bändi matkaa myös mittavimmalle maailmankiertueelleen 18 vuoteen. Onneksemme DNA World Tour pysähtyy myös Helsingissä 5. kesäkuuta!

Edellisen Grammy-ehdokkuuden toi Shape Of My Heart vuonna 2002. Sen jälkeen bändi jäi tauolle, ja yksi jäsenistä piti taukoa bändistä kahden albumin verran. Viimeisimmät albumit Never Gone, ilman Kevin Richardsonia julkaistut Unbreakable ja This Is Us, sekä In a World Like This tarjosivat meille satunnaisesti joitakin yksittäisiä loistobiisejä, mutta jäivät mielestäni albumitasolla hieman unholaan. Uusi julkaisu onnistuu mielestäni kääntämään bändin kurssin jälleen oikeaan suuntaan.

Bändin yhdeksäs (oletettavasti) albumi DNA on konseptialbumi, jonka ideana on, että bändin jäsenten yksilölliset DNA-profiilit olisi analysoitu albumia varten, jotta kävisi ilmi minkä ratkaisevan elementin kukin jäsen tuo koko ryhmän DNA:han.

Albumin konseptin vuoksi on hieman harmillista, ettei kappaleita ei ole ollut tekijätietojen mukaan kirjoittamassa yksikään bändin jäsenistä, vaikka albumin “idea” on, että Backstreet Boysin sydän on jokaisen jäsenen oma osuus. Toki, jo bändin alkutaipaleelta saakka ovat poppoon hitit olleet pitkälti Max Martinin ja muiden hittinikkareiden käsialaa. Sittemmin on kuitenkin jokaiselta levyltä löytynyt yleensä raita tai pari, jonka olisi kirjottanut yksi Bäkkäreistä. 

Siksi on erityisen hassua, että juuri tällä konseptilla sellaista raitaa ei tältä albumilta löydy. Olisi ollut mielenkiintoista jos albumin konseptia olisi jalostettu pidemmälle, ja jokainen bändin jäsen olisi esimerkiksi luonut ja tuonut omat raitansa ryhmän tulkittavaksi. Sitähän en toki tiedä, olisiko se ollut yhtä mainio albumi, kuin mitä DNA on nyt.

Toki Backstreet Boys vakuuttaa olleensa todella isosti mukana albumin luomisprosessissa, ja albumilla jokaiselle on pyritty antamaan oma hetkensä loistaa. DNA:lta löytyy biisejä, joiden paino on koko ryhmässä, mutta myös sellaisia biisejä joissa vain osa jäsenistä on pääosassa.

Ennen kaikkea tällä albumilla Backstreet Boys on onnistunut tuomaan takaisin harmonialähtöisen pop-soundinsa. Tietyllä tavalla DNA esittelee toistaiseksi monipuolisimman Backstreet Boysin aikoihin, sillä albumilla on vahvoja vivahteita popin lisäksi niin R&B:n, kuin countryn ja funkinkin suunnalta. 

Albumia on ollut myös tekemässä joukko hittinikkareita, jotka ovat loistavasti kiinni tämän hetken pop-musiikissa. Esimerkiksi huikeaa Chances-sinkkua on ollut kirjoittamassa mm. Shawn Mendes. Koko albumin biisien kirjoittajat ovat onnistuneet loistavasti saavuttamaan tasapainoisen kokonaisuuden, joka on ajankohtainen, mutta ei kuitenkaan mitenkään yliammutusti, epäaidosti trendikäs. (Ajatelkaapa Bäkkärit huutelemassa skrrt skrrt, can you imagine.)

Sanoisin, että parhaimmillaan albumilla voi kuulla vaikutteita jopa Justin Bieberistä (Purpose-era), The Weekndistä ja Maroon 5:sta. Se olisi kuitenkin harhaanjohtavaa, sillä ihan oikeasti parhaimmillaan albumilla kuullaan tasapainoinen ja tyylikäs Backstreet Boys, juuri sellaisena mitä olen kaipaillut astuvan esiin jo vuosia.

Varmaan kuta kuinkin kaikki ne poikabändit, jotka vielä 90-luvulla olivat niitä hädintuskin täysi-ikäisiä nuoria miehiä, alkavat nyt jo olla siinä suurin piirtein 40-vuoden iässä. On varmasti hankalaa pysyä samassa poikabändissä, mutta välttyä välittämästä kuvaa jonkinlaisista mauttomista Peter Paneista, jotka eivät suostu päästämään irti ysärin hyvistä ajoista. Se vaatii väkisinkin kasvua, joka usein otetaan uskottavasti vasta jos poikabändistä jäsenet lähtevät soolourille.

Backstreet Boys on kuitenkin onnistunut kasvamaan loistavasti vuosien varrella, ja osa meistä on saaut kasvaa heidän kanssaan. DNA on mielestäni toistaiseksi harkituin ja onnistunein yritys tavoitella muitakin kuin ysärilapsia Bäkkäreiden musiikin pariin. 

Edeltävillä albumeillaan Backstreet Boys on tuntunut kamppailevan sen kanssa, ettei oikein ole onnistunut tuomaan ysärigloriaansa takaisin, muttei myöskään kyennyt olemaan tarpeeksi rohkeita hyppäämään täysin tälle vuosikymmenelle. DNA onnistuu vihdoin tässä, ja yhdistelee luontevasti Basckstreet Boysin alkutaipaleen avaintekijöitä, jotka alunperin tekivät bändistä niin suuren, kuitenkin tuoden bändin musiikin tähän päivään, olematta liian kliseinen tai päälleliimatun trendikäs.

Kaiken kaikkiaan DNA albumina määrittelee Backstreet Boysin identiteetin uudelleen, ja nostaisin sen itse jopa merkittäväksi virstanpylvääksi Millenium– ja Black & Blue -albumeiden rinnalle. DNA yhdistelee luontevasti parhaita paloja siitä 90-luvun Backstreet Boysista, joka yritti olla innovatiivinen ja moderni (voitteko kuvitella, että Millenium oli meistä aikanaan jotenkin tosi futuristinen), siihen kypsään 2019-vuoden Backstreet Boysiin, joka meillä oikeasti on tänä päivänä.

Albumin helmet: A cappella Breathe, ihanan orgaaninen ja funky New Love, sekä mahtipontinen sinkkulohkaisu Chances.