Kiusaaminen on paskaa, mutta se on myös aliarvioiva termi. Se on henkistä, usein myös fyysistä väkivaltaa. Väkivaltaa ei voida kutsua pelkäksi kiusaamiseksi vain koska se tapahtuu kouluympäristössä. 

Kun mä olin koulussa ja mua kiusattiin, mä pääsin sieltä iltaisin ja viikonloppuisin pois. Mä ja mun myöskin kiusattu paras kaveri kierrettiin ympäri Suomea keikoilla, ja me löydettiin sieltä meidän oma porukka. Muut ulkopuoliset. Ne, jotka ymmärsi. Ne, joiden joukkoon me kuuluttiin. Se oli meidän pakopaikka, ja mikä ikinä koulussa vaivasi, ei seurannut sinne. Kaikkein pahinta on, että nykyään kiusaamista ei välttämättä edes pääse pakoon. Se seuraa puhelinlankoja ja internetverkkoja pitkin kotiin asti.

Musiikki tarjosi mulle ilon ja turvan, jonka se antaa edelleen. Myös kiusaaminen jätti arvet, jotka vaikuttavat vielä tänäkin päivänä.

Mä olin erilainen, pukeuduin oudosti ja tykkäsin oudosta musiikista enemmän kuin muut. En silti koskaan valinnut tulla kiusatuksi. Mun kiusaaja kiusasi kaikkia, ja olisi tehnyt niin, vaikka olisin muuttanut kaiken itsessäni. Kiusaaminen ei ole kiusatun vika, ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan. Lapsi ei ole oikeastaan vastuussa mistään. Hän on upouusi tässä maailmassa. Hänellä ei ole vielä työkaluja elämään. On perheen ja koulun tehtävä kasvattaa nuo työkalut hänelle ja suojella lasta kunnes hän oppii niitä työkaluja käyttämään.

Jokaisella lapsella (ja aikuisella) on oikeus turvalliseen ympäristöön. Myös minulla olisi ollut. Olisi, vaikka olisin halunnut pukeutua “kuin hutsu” tai tykännyt tytöistä. Ihmisellä tulisi olla oikeus elää ja olla oma itsensä ilman pelkoa väkivallasta. On äärimmäisen vahingollista ja röyhkeää syyttää kiusaamisen (ts. väkivallan) uhria provosoivasta olemuksesta, sillä se antaa tuen kiusaajalle, ja jättää kiusatun yksin kokemuksensa kanssa.

Kiusattu toki tarvitsee myös tukea ja työkaluja oman pahan olonsa setvimiseen tervein keinoin. Hänkin on upouusi. Kiusaaminen on monitahoinen ongelma, jonka ratkaiseminen on vaikeaa. Ymmärrän, ettei opettajillakaan ole aina helppoa.. Kun mua kiusattiin ja mun äiti puuttui siihen, kiitti mun opettajatkin äitiä koska heiltä oli jo loppuneet työkalut kesken asian käsittelemiseen. Ei opettajillakaan aina ole ratkaisuja. Heidän työnsä on kuitenkin tarjota turvaa lapsen kasvuun, kun lapsi etsii itseään. Jos ei siihen kykene, ei kannata ehkä lähteä kasvatusalalle.

Mä oon tosi onnekas, että mulla oli mielestäni pääosin hyvät opettajat. Vaikka kiusaamista ei saatu loppumaan, koin, että mun luovuutta ja erilaisuutta tuettiin ja rohkaistiin. Se antoi minulle niitä työkaluja, joita tosiaan mielestäni kasvuympäristön tulisikin tarjota. Ne ihmiset olivat oikealla alalla. Huonot opettajat kutsui mua luuseriksi, ja oli sitä mieltä, että mun ei kannata edes yrittää. Toivoisin, että jokainen opettaja ja rehtori pohtisi, että kummanlainen kasvattaja haluaa olla.

Teksti on vastine Ylen kirjoittamaan artikkeliin, jossa haastateltiin Sysmän yhtenäiskoulun rehtoria Tuula Vuorista. Artikkelin voi lukea täältä.