Olen makustellut tätä aihetta jo muutaman kuukauden, mutta postaus on silti jäänyt jonnekin luonnoksiini pölyttymään, kun on tuntunut siltä, etten ole päässyt siinä oikein minkäänlaiseen lopputulemaan. Aihe nousi kuitenkin jälleen esiin, kun pohdiskelin Sannin taivalta ja askelluksia kohti seuraavaa albumia. Tässä postauksessa siis ajatuksia sekalaisesti hieman molemmista.

Musiikin kuuntelijana kuuntelen loppujen lopuksi mitä tahansa mikä mielestäni kuulostaa hyvältä, enkä silloin juurikaan mieti tarkoitusperiä tai artistin brändäystä kappaleiden taustalla. Se olisi uuvuttavaa. Mutta jos suosikkiartistini kuitenkin julkaisee biisin josta en ole ihan varma, lähtee ajatus usein laukalle ja silloin on mielestäni äärimmäisen kiinnostavaa analysoida artistia ja artistin tuotantoa kokonaisuutena. 

Kulutan niin paljon musiikkia, että välillä tuntuu siltä, että olen kuullut jo kaiken. Ehkäpä juuri sen vuoksi olen huomannut viime vuosina janoavani musiikissa jotain uutta. Siksi en esimerkiksi enää kuuntele niin paljon rokkia, vaikka siellä ovat sydänjuureni. Tuntuu, ettei sillä saralla tehdä enää kauheasti mitään uutta ja mielenkiintoista. Siksi olen nykyään kiinnostuneempi siitä mitä pop-kentällä tapahtuu.

Myös artistit tuntuvat kipuilevan uudistumisen kanssa. Esimerkiksi elokuussa Lahden Mäkimonttuun uransa lopettanut Cheek päätti pistää pillit pussiin juuri siksi, ettei kokenut enää voivansa luoda mitään uutta. Myös kesällä musiikkimaailmasta tauolle vetäytynyt Antti Tuisku mainitsi ennen taukoa julkaistussa kirjassaan, että “Anatude” on ideana jo kahden albumin voimin kulutettu loppuun, ja tauon jälkeen pitäisi keksiä jotain uutta.

Se, että kaipaan itsekin musiikissa uusia juttuja, heijastuu myös omiin suosikkiartisteihini. Se on tavallaan kaksiteräinen miekka, koska toisaalta ärsyttää, jos oma suosikki junnaa musiikillisesti paikallaan, eikä kehity mihinkään suuntaan. Silloin alkaa helposti tuntua siltä, että yksi ja sama biisi julkaistaan uudestaan ja uudestaan. Toisaalta en kuitenkaan haluaisi myöskään, että omat suosikkini muuttuisivat koskaan, vaan tekisivät aina sitä mahtavaa musiikkia, jota nyt tekevät. 

Sanni on tästä mielestäni kiinnostava esimerkki, sillä hänellä on aina ollut hyvin selkeä ja tunnistettava oma juttunsa, joka on vahvistunut levy levyltä.  Sannin soundin oleellisia elementtejä ovat olleet yhdessä tuottajan kanssa luotu äänimaailma, tunnistettava lauluääni, sekä Sannin omintakeinen tapa kirjoittaa tekstejä. Biiseissään Sanni maalailee usein yksinkertaisilla, arkisilla asioilla taitavasti haluamaansa kuvaa ja tunnelmaa, kuitenkin hakien usein myös shokkiarvoa muutamilla provosoivammilla laineilla.

Viimeisin 2016 vuonna ilmestynyt albumi SANNI oli mielestäni sellainen, että sillä Sanni oli saavuttanut ultimaattisen sanniutensa. Aivan loistava levy, mutta myös tietynlainen maaliviiva.

Siksi on ollut mielestäni kiinnostavaa seurata, että mitä tapahtuu seuraavaksi. Sannin ja luottotuottaja Hank Solon lähes pyhä yhteistyö on osunut kultasuoneen, joka on luonut jotakin äärimmäisen hienoa, uutta ja tunnistettavaa tässä maassa. SANNI-levyn jälkeen juuri tuota sanniutta ei edes enää voi syventää tai nostaa toiselle tasolle. Sitä voi vain toistaa.

Siksi Sannin on nyt uudistuttava pysyäkseen mielenkiintoisena, ja sekös vasta pelottavaa onkin. 

Yhteistyö Hank Solon kanssa on myös ehkä sellaisenaan lypsetty loppuun, ja uusia biisejä on ollut tuottamassa Jurek. Tämän vuoden puolella Sanni on julkaissut yhteensä viisi Jurekin kanssa tehtyä biisiä; Pornoo, Jacuzzi, Sit ku mä oon vapaa, Kaunis koti, sekä juuri julkaistu Dracula.

Maaliskuussa julkaistu Pornoo oli ensimmäinen julkaisu Sannin neljännen levyn biiseistä. Jo sillä kuultiin mielestäni se, että alkamassa on Sannin uusi aikakausi.

Pornoo alkaa biisinä mielestäni lupaavasti, mutta kuulostaa osittain niin sekavalta, etten tunnu saavan siitä otetta. Aina biitti ottaa ajoittain kappaleen hellään syleilyynsä, tuo se biisiin mielestäni heti enemmän tarttumapintaa. Mutta heti kun se taas katoaa, katoaa kaikki muukin.

On tavallaan ironista, miten biisissä on mielestäni niin paljon liikaa kaikkea, mutta silti kappale kompastuu lopulta omaan tavallisuuteensa. Ennen sannitetut biisit kuulostavat nyt jurekitetulta.

Sannin omintakeinen tapa tekstittää nostaa kuitenkin mielestäni kappaleen arvoa, sillä juuri se onnistuu erottamaan kappaleen muista vertaisistaan. Myös kesäkuussa seurannut sinkku Jacuzzi näytti lyyrisesti hieman erilaista tarinankerrontaa kuin mitä Sannilta on aiemmin totuttu kuulemaan (palaan tähän vielä myöhemmin tässä tekstissä).

Kaksi päivää Jacuzzin julkaisun jälkeen yllärinä ilmestynyt Sit ku mä oon vapaa, sekä oikeastaan myös lokakuussa ennen Sannin areenakonserttia julkaistu Kaunis koti olivat mielestäni ensimmäisiä Sannin kappaleita ikinä, jotka kuulostivat siltä, että ne olisivat voineet olla kenen tahansa artistin biisijulkaisuja. Se on huolestuttavaa, koska tähän asti Sanni on loistanut nimenomaan erilaisuudellaan. 

Viimeisin Sannin biisijulkaisu Dracula sai tänään kaverikseen myös lyhytelokuvan. Sanni on säveltänyt lyhytelokuvan tunnusmusiikin, sekä myös muun musiikkimaailman. Lyhytelokuvan on ohjannut Karim Saheb, ja voit katsoa sen alta.

Dracula yhdistelee kappaleena taitavasti erilaisia elementtejä. Muutoin haikeaa balladia terästää päällekäyvä toinen säkeistö sekä vaikuttava c-osa. Nämä toimivat jo ennen lyhytelokuvaa, joka antaa hieman syventävämmän katsauksen Sannin taiteellisesta näkemyksestä, mutta jää pituudeltaan kuitenkin lähinnä pidemmäksi musiikkivideoksi. Dracula valaakin minuun hiljalleen uskoa siihen, että ehkä Sannin neljäs albumi onkin sellainen kokonaisuus, jota en vain itse vielä täysin ymmärrä nyt kun palaset ovat vielä levällään.

Siitä kai kaikessa luovassa on lopulta kyse; jotkut ymmärtävät, ja jotkut eivät vain koskaan tule ymmärtämään.

Uusi kappale syventää myös käsitystä Sannin tyylistä tekstittäjänä. Vaikka Sannilla on ollut aina taito maalailla terävää kuvaa kirjoittamalla arkisista asioista kuten laimeasta kahvista, Alepasta ja Oltermannista, on tarinankerronta Sannin kappaleissa kasvanut viime vuosina isommaksi, mitä lähemmäs nykyhetkeä kuljemme Sannin tuotannossa. Esimerkiksi uusissa kappaleissa liikutaan niin italialaisen mafiaperheen syleilyssä kuin Draculan kartanossakin, eikä näissä tarinoissa ole nähty Oltermannia tai kuljettu tuulisen Töölön kaduilla. 

Juuri Sannin tapa tekstittää kappaleita onkin mielestäni se, jolla on potentiaalia edelleen erottaa Sanni muista artisteista, vaikka muuten pakko uusiutua veisikin omaa musiikkia uudenlaiseen suuntaan. Teksteissään Sanni on edelleen leikkisä, innovatiivinen, ja ennen kaikkea rohkea. Sanni menee usein sinne, missä muista tuntuu vielä hieman epämukavalta ja omituiselta. On surullista, jos näistä niskalenkin ottaisi tarve tehdä musiikkia, joka on jotenkin tavallista.

Edellinen albumijulkaisu SANNI oli kokonaisuutena sellainen, että koin vihdoin ymmärtäväni aivan täysin minkälainen artisti Sanni on. Siinä vaiheessa artistin onkin toki usein hyvä alkaa vähän sekottaa pakkaa, ja uudet julkaisut ovatkin tehneet juuri sen. Nyt on kuitenkin käynyt niin, etten erottaisi Sannia väkijoukosta, tai Sannin kappaletta radioaalloilta. Vain aika näyttää kuka on Sanni ensi vuonna, ja millaisen kokonaisuuden Sannin neljäs albumi meille tarjoaa.

Itse toivoisin, että jatkossakin Sanni menisi rohkeasti sinne, minne kukaan muu ei ole aiemmin mennyt.