Hartwall areenalla koettiin eilen vaikuttava läpileikkaus Jenni Vartiaisen yli 10 vuotta kestäneestä menestyksekkäästä soolourasta – mukana oli kaikki artistin isoimmat hitit sekä myös fanien toivomia ja harvemmin livenä esitettyjä kappaleita.

Hartwall Areena kuhisee ihanasti, kun astun areenalle. Ilta on loppuunmyyty. Kymmenmetrisen lavarakennelman eteen on rakennettu kaksikymmentä metriä pitkä catwalk. Catwalkin jatkeena, vain muutaman metrin päässä permannolla on myös pienempi lava, jossa odottaa valkoinen flyygeli. Kolossaalista lavarakennelmaa kehystävät molemmilta puolilta laskeutuvat portaat, sekä keskiössä lattiasta kattoon nouseva suuri kuvaruutu.

Konsertti alkaa dramaattisissa merkeissä, ja muistuttaa eläväisesti siitä, että Jenni Vartiainen on oikeastaan paljon artsympi artisti kuin usein ymmärretään. Kuvaruudulta näytetään Tuhannet mun kasvot -kappaleen säestämänä vaikuttavia visuaaleja, jotka lopulta himmenevät pimeydeksi. Tämän jälkeen kuvaruudulla nähdään mustavalkoista kuvaa pianolla vaeltelevista sormista, joiden saattelemana kuullaan Seili-albumin avauskappale Koti. Lopulta kuvaruutu avautuu, ja sen takana Jenni Vartiaisen siluetti kaikessa mystisyydessään soittaa pianoa ja laulaa kauniisti savuverhon keskellä.

Juuri tähän taiteellisempaan visioon nojaa konsertin alkupuolisko, ja se jääkin itselleni vaikuttavuudestaan huolimatta hieman etäiseksi. Osa ajatuksella valmistetuista taiteellisista elementeistä tuntuu menevän yleisöltä yli hilseen, ja ihastelun sijaan sieltä täältä kuuluu pientä naureskelua. Se tuntuu harmilliselta. Huomaan ajatukseni harhailevan, enkä jostain syystä saa esityksestä kunnolla kiinni. Ihmettelen myös miksi näyttävä catwalk jää kappale toisensa jälkeen lähes täysin käyttämättä. Jättimäisen lavarakennelman katveessa yleensä valovoimainen Jenni Vartiainen vaikutti varautuneelta ja jopa aralta.

Toisaalta on kuitenkin liikuttavaa seurata artistin onnea täyden Hartwallin valojen loisteessa. Se tarttuu.

Konsertin puolivälissä ilta lähtee kuitenkin uuteen nousuun. Jenni Vartiainen vaihtaa asunsa näyttävään tummaan iltapukuun, ja siinä esitetty Suru on kunniavieras on kaikessa dramaattisuudessaan erityisen vaikuttava esitys. Sitä seuraavat kappaleet jatkavat samaa linjaa. Niiden aikana Jenni Vartiainen etenee hiljalleen catwalkin päähän, vaihtaa muutaman sanasen yleisön kanssa, ja siirtyy pienemmälle lavalle, jossa asemissaan ovat jo jousisoittajat, sekä flyygelin ääressä Heikki Puhakainen.

Pienellä lavalla kuullaan kappaleet Minä sinua vaan, sekä Sivullinen, jonka aikana Jenni Vartiainen jo siirtyykin takaisin päälavalle. Pikkulavalle olisi voinut suoda mielestäni muutamankin biisin.

Intiimi hetki yleisön kanssa tuntuu kääntävän tunnelman areenalla aivan ylösalaisin. Aivan kuin yhteys yleisön kanssa olisi vihdoin klikannut kunnolla. Jenni Vartiaisen palatessa takaisin päälavalle, seuraa vauhdikas hittikimara, jossa koko yleisö on mukana täydellä tunteella. Osittain tuntuu kuin olisin poistumassa aivan eri konsertista, kuin mihin olin saapunut. Löydän yhtäkkiä itseni jostain eturivin tuntumasta tanssahtelemasta.

Jenni Vartiainen on kuin täydellinen taruolento, joka on samalla maailman kiinnostavin ja hienoin, mutta jää juuri siksi niin etäiseksi ja tavoittamattomaksi. Illan positiivisimpia pilkahduksia tuntuvat olevan ne, joissa Jenni Vartiainen uskaltaa päästää irti täydellisyydestään ja tehdä jotain hieman odottamatonta, hassua tai kokeilevaa. Tällainen pilkahdus oli esimerkiksi Vain Elämää -tulkinta Apulannan kappaleesta Mato, jossa Jenni yhtyi monilukuisen tanssijapoppoonsa kanssa revittelevään tanssiin.

Jenni Vartiainen on minulle parhaimmillaan se vuorilla synkistellen tanssiva jumalolennon kaltainen mystinen hahmo, jolla on ihailtavan uniikki taiteellinen visio ja tapa toteuttaa se myös musiikissaan. Toisaalta se tuntuu kuitenkin käyvän välillä vähän tylsäksi, ja huomaan kuitenkin lopulta kaipaavani myös sitä arkisen inhimillistä Jenni Vartiaista, jota on kuultu aikoinaan esimerkiksi Seili-albumilla, ja joka on tullut nyt pilkahdellen takaisin uudella Monologi-levyllä.

Hartwall Areenan keikasta vaikuttavan teki kuitenkin se, että se tuntui olevan täyttä Jenni Vartiaista. Tyylikäs, taiteellinen, ja hivenen melodramaattinen kokonaisuus pidättäytyi suurista mittasuhteistaan huolimatta lopulta aika perusasioissaan. Lavalla ei nähty liekkejä, tai fleksattu vierailijoilla, vaan pääosassa tuntui olevan puhtaasti Vartiaisen musiikki ja taiteellinen näkemys. 

Settilista:

INTRO (Tuhannet mun kasvot)
Koti
Seili
Junat ja naiset
Duran Duran
Voulez-Vous
Eden
Väärään suuntaan
INTERLUDE (Vedenalainen) 
Suru on kunniavieras
Minä ja hän
Muistan kirkkauden 
Tunnoton
Minä sinua vaan
Sivullinen
Monologi
Turvasana
Made in Heaven
Mato
Se oikea
Nettiin 
Ihmisten edessä
En haluu kuolla tänä yönä
Missä muruseni on 
Keinu
Malja