Aleksanteri Hakaniemen ensimmäinen Tavastian keikka oli täynnä sympaattisia hetkiä, intiimiä olohuonetunnelmaa ja hengästyttävää lava-akrobatiaa. Lämpimän energian taustalla sykkii sanoma, joka on kenties perinpohjainen syy Hakaniemen menestykseen.

Ihastuin lujaa jo Etsi Mut -debyyttijulkaisuun pari vuotta sitten, ja kävin niihin aikoihin todistamassa myös Aleksanteri Hakaniemen ensimmäistä keikkaa Helsingin LeBonkissa. Siitä asti on huomioni ollut liimautunut tähän nousutarinaan, ja siihen kuinka pitkälle kova työ ja kunnianhimo voi viedä. 

Toki lienee kyseenalaista puhua “ensimmäisestä” keikasta, sillä Hakaniemi oli kiertänyt jo vuosia läpi Suomen keikkapaikkoja mm. Evelinan sekä Reino Nordinin taustalla, sekä sitä aiemmin kiertänyt mies ja kitara -meiningillä niin pubeja kuin ihan katujakin. Etsi Mut aloitti kuitenkin uuden luvun Hakaniemen uralla, sellaisen jossa Hakaniemi ei enää seissyt leaderin taustalla vaan itse etunenässä. 

Sitä seurasi nopeasti toinen toistaan loistokkaampia hittejä, virallisen albumilistan ykköspaikalle kiitänyt platinalevy Nuorena Jaksaa, sekä kolme Emma-ehdokkuutta vuoden 2018 Emma-gaalassa. 

Kaikki tämä on tapahtunut suhteellisen lyhyessä ajassa, puhutaan kuitenkin vain parin vuoden syklistä. Ne ovat olleet Hakaniemelle kiireisiä myös keikkarintamalla. Tänä vuonna on valloitettu mm. Provinssi, sekä korkattu Ruisrockin päälava. Nyt tie ihan oman jutun kanssa on tuonut Hakaniemen legendaarisen Tavastian lavalle.

Tavastian alakerran on täyttänyt sopiva kourallinen ihmisiä. Aleksanteri Hakaniemen liekkilogon liekehtiessä lavan molempien puolien näytöissä kuin tuli takassa, on tunnelma kuin intiimissä olohuoneessa. 

Lavalle astelee ensin kaksihenkinen taustabändi, ja lavan molemmille puolille aseteltujen näyttöjen lomasta lopulta myös Hakaniemi. Illan avaa uusin biisijulkaisu Luuseri. Livenä laulu kuulostaa yhtä hyvältä kuin Spotifyssakin, jos ei paremmaltakin. Se on yksi niistä asioista, joita arvostan Hakaniemen livekunnossa. Lavalla Hakaniemi on pysäyttämätön voima, jolla on omintakeinen tapa liikkua ja kohdata yleisönsä.

Olen pitänyt (ja pidän edelleen) Aleksanteri Hakaniemeä kaikkein kiinnostavimpana ja potentiaalisimpana tulokkaana viimeisen parin vuoden aikana. Kirjoitin jo Hakaniemen ensimmäisien biisijulkaisujen aikoihin, että Hakaniemi on kuin viiden hengen poikabändi yhdessä artistissa. Pidän tästä edelleen kiinni, ja koen, että se tekee Hakaniemen artistibrändistä myös niin samaistuttavan. Harva meistä kuitenkaan on lopulta yksiselitteisesti vain yhdenlainen, vaan meissä on monia puolia ja rooleja, jotka tulevat esiin elämän aikana. 

Lisäksi moni Hakaniemen biiseistä resonoi kanssani soundiltaan luultavasti juuri siksi, että niissä on modernisoidusti jotakin samaa kuin varhaisessa Backstreet Boysissa (joka on muuten se ainoa, oikea, ja paras poikabändi). Ja kun puhun varhaisesta, puhun oikeasti ysärin puolen välin Bäkkäreistä, kuten Backstreet Boys, sekä Backstreet’s Back -albumeista, joille esimerkiksi Pelkääks vai rakastaks sopisi muiden kappaleiden sekaan hämmästyttävän luontevasti. Filmi katkee ja We’ve Got it Goin’ On eivät loppujen lopuksi ole soundillisesti niin kaukana toisistaan. Olisi mielenkiintoista tietää, onko Aleksanteri Hakaniemi kuunnellut aikanaan Bäkkäreitä.

Mutta takaisin aiheeseen, vaikka voisinkin keskustella Bäkkäreistä tuntikausia.

Tunne Hakaniemen potentiaalista on vuosien aikana vain vahvistunut, kun olen seurannut Hakaniemen matkaa hänen debyyttijulkaisunsa jälkeen. Uskon itse, että sitä tukee vahvasti Hakaniemen tunnistettava soundi, tyyli, tapa kirjoittaa ja aidosti vain olla. Sitäkin enemmän uskon kuitenkin, että eniten sitä tukee se, mitä muuta Hakaniemi myy kuin platinaa ― siis se sanoma siellä taustalla.

Hakaniemen musiikkipaletti tarjoilee populaarikulttuurille tuttuun tapaan ei-niin-poikkeuksellisesti mutta hyvinkin tunnistettavasti erilaisia tulkintoja ihmissuhteista sekä omista epävarmuuksista. Hieman poikkeuksellisesti Hakaniemi osaa kuitenkin taitavasti tuoda kuuntelijoilleen esiin omia arvojaan, ja lämmintä energiaa, joka kulminoituu etenkin keikoille, kuten tälle keikalle, jota sain todistaa Tavastialla eilen. Alaviitteenä Hakaniemen musiikissa ja kaikessa tekemisessä pyörii vahva julistus siitä, että on tärkeää, jopa kannustettavaa olla oma itsensä. Olipa se sitten mitä tahansa, ja ajattelivatpa muut sitten mitä tahansa. Pelot on tehty voitettaviksi, ja unelmat tavoiteltaviksi. Se on jotain, mitä jokaisen meidän tarvitsee kuulla.