Taika Mannilan ja Lina Schifferin muodostama dj-duo D.R.E.A.M. on kolmen vuoden aikana lunastanut paikkansa Suomen kiinnostavimpien ja ihanimpien dj:den joukossa. Flow’ssa duo kuratoi tunnin mittaisen rap-extravaganzan, jota tähdittivät Adikia, AK, F, Sofa ja Yeboyah. Show’n futuristisista visuaaleista vastasi VJ Kalista (Wilma Kuruma) ja kaiken kaikkiaan D.R.E.A.M.G.I.R.L.S. -konsepti lupasi viedä katsojat kauas kaukaiseen unelmagalaksiin ja sen yli. Ja niin se todella teki.

Elämme aurinkoista iltapäivää, ja festarikansa on jo pistänyt jalalla koreaksi, kun dj-duo D.R.E.A.M. nousee lavalle. Tunnelma on poikkeuksellisen hyväntuulinen, ja odotan itsekin lavan laidalla yhdeksänhenkiseltä rap-kollektiivilta piristävää starttia omalle festaripäivälleni. Jo energisen dj-kaksikon käsissä tunnelma on katossa.

Ensimmäisenä lavalle täydennystä tuo F, joka nostaa kätensä ilmaan ja huutaa “Tän jälkeen ei tarvii kenenkään enää sanoa, et Suomesta ei löydy hyviä naisräppäreitä!”

Sisälläni kuohahtaa.

En ollut odottanut, että kaikista Flow’n keikoista juuri D.R.E.A.M.G.I.R.L.S. tekisi minusta niin emotionaalisen, että pidättelisin itkua kesken viikonlopun parhaiden bailujen. Jokin F:n huudahduksessa kuitenkin teki asiasta itselleni henkilökohtaisen. Teltassa juhlittiin feminiinistä voimaa äärimmäisen vaikuttavalla tavalla, joka haastaa patriarkaattia sekä rap-kulttuurissa, että yleisesti yhteiskunnassa. 

Monipuolinen Flow Festival on tehnyt mielestäni jo vuosia poikkeuksellisen hyvää työtä ohjelmistossaan yhdenvertaisuuden puolesta. Festivaali on sitoutunut näkyvästi edistämään tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden periaatteita, ja edellyttää henkilökunnaltaan sekä kumppaneiltaan ja alihankkijoiltaan sitoutumista samoihin arvoihin. Hyvin rajatusta nichestään huolimatta, on Flown ohjelmisto vuosittain täynnä mitä moninaisempia artisteja niin sukupuolen, kuin kulttuuritaustojensakin puolesta.

Samalla lukuisat muut räppiin tai muuhun urbaaniin musiikkiin erikoistuneiden tapahtumien ohjelmistot loistavat maskuliinisuudellaan. Tapahtumien ohjelmistot ja genret joustavat kummasti miesartistien suhteen, eikä ole mitenkään poikkeuksellista, että ohjelmistossa nähdään usein muutama taitava tekijä, jotka eivät ihan vastaa haluttua genreä, mutta sopivat festareille kuitenkin passelisti. Naisartistien kohdalla samanlaista armollisuutta ei kuitenkaan ole harjoitettu, vaikka taitavia tekijöitä löytyisi myös naisten puolelta.

Genrellisesti rajatuille festareille mahtuukin siis jalosti Reino Nordinia ja Kasmiria, mutta ei sitten kuitenkaan vaikkapa Vestaa, Yonaa tai Almaa. Miesartistien suhteen joustetaan, vaikka naisartisteista on festariohjelmistossa muutenkin pulaa.

Näitä genrerajoja on viime vuosien hip hoppiin keskittyneillä festareilla venyttänyt esimerkiksi Evelina, joka etenkin debyyttialbuminsa tiimoilta toi Suomen musiikkikentälle sellaisia R&B -vivahteita, joita tänne on jo pitkään kaivattu. Evelinan läpimurto toi miesvaltaisille festareille naisartistin, joka jo pelkällä olemassaolollaan raivasi tietä myös monelle tulevalle naisartistille. Viime vuosina miellyttävä tuulahdus Suomen musiikkikentällä on ollut Rähinän ensimmäinen naiskiinnitys Nelli Matula, ja lahjakkaita urbaanin musiikin naistekijöitä löytyy muutenkin pilvin pimein aina Sini Yaseminista Aidaan, puhumattakaan ulkomaisista naisartisteista rap-musiikin saralla, joita myös nähdään Suomessa harvoin.

Kysynnästä ja tarjonnasta huolimatta esimerkiksi Suomen johtavan hip hop -festivaalin Blockfestin esiintyjäkaartissa nähdään tänäkin vuonna 58 esiintyvää artistia, joista vain kolme on naisia. Ennen Evelinan läpimurtoa vuonna 2015 loistivat naisartisit Blockeilla lähinnä poissaolollaan. Ongelma ei tietenkään ole yksin Blockfestien. Vuonna 2015 Blockfesteillä, Summer Upissa, Weekendissä, Aurafestissä, Pipefestissä, sekä Seinäjoki Hip Hop Festivalissa esiintyi yhteensä 219 artistia, joista naisia oli peräti seitsemän. 

Siis yhteensä.

Tätä epätasa-arvoisuuskeskustelua musiikin saralla seuraa aina sama narratiivi siitä, miten Suomesta ei vain yksinkertaisesti löydy hyviä naisräppäreitä. Samalla kuitenkin valtavirtamusiikin ulkopuolelta löytyy monta lahjakasta ja potentiaalista naistekijää, jotka jätetään jatkuvasti huomiotta, vaikka taso on kuitenkin sama kuin monella miestulokkaalla, jolle samat portit ovat auki. Naisten pitää todistella itseään enemmän, tullakseen otetuksi vakavaksi. Silloin tällöin läpimurron saattaa tehdä yksittäinen naisartisti, mutta suomalaisten naisräppäreiden aalto ei ole vielä kertaakaan pyyhkäissyt täysin yli suomalaisen musiikkikentän. Sen vuoksi pintajännite on vuosi vuodelta suurempi kuin koskaan.

Naisten ylenkatsominen tuntuu edelleen olevan kantava teema suomalaisessa rap-kulttuurissa, vaikka naisen asema on muuten ottanut isoja askelia eteenpäin. Suomirap siinä missä rap-kulttuuri muutenkin on kuitenkin miesten käsikirjoittamaa, ja siinä naisen osa on usein taustalla joko tanssijan tai laulajan roolissa. Siihen ollaan totuttu. Hip hop on perinteisesti aina ollut seksistinen ja hypermaskuliininen taiteenmuoto.

Toisaalta sen myötä myös miesräppäreitä rajoittavat sukupuoliroolien asettamat odotukset siitä mitä miehen tulisi olla, sillä rap-kulttuurissa sitä erikseen jatkuvasti alleviivaa genren tekijöiden sukupuolittuneisuus sekä rap-tekstien luonne. Onneksemme esimerkiksi Paperi T on muuttanut maskuliinista kuvaa miesartisteista rapin saralla, ja mitä naisiin tulee, on D.R.E.A.M.G.I.R.L.S. voimakas esimerkki siitä minkälainen aalto taitavia naisartisteja on valmis pyyhkimään pöydän puhtaaksi, myönnettiin siihen sitten tasavertainen mahdollisuus tai ei.

Suomiräpissa nainen on usein ämmä, hutsu, narttu tai huora, ja siksi naisten läsnäolo kentällä uhkaa miesvoittoisen suomiräpin ydintä. Ehkei näiden aikamme suurien runoilijoiden olisikaan enää niin mukavaa huutaa pillua, paukuttaa pimppiä ja taluttaa naisia koirien talutushihnassa, jos nartut seisoisivatkin vieressä samalla lavalla. Kyse on isommasta kuvasta, joissa naisten tissit ja peput sopivat heilumaan musiikkivideoon, mutta eivät räppäämään tasavertaisena samalle lavalle.

Kun esimerkiksi Nicki Minaj julkaisi Anaconda-musiikkivideonsa, jossa visuaalisesti pääosassa oli lähinnä Minajin perse ja tekstissäkin räpättiin miesten panemisesta autossa kuin leikkikaluja, olikin se yhtäkkiä tosi pöyristyttävää ja Nicki Minaj oli lutka, vaikka miehet ovat tehneet samanlaisia biisejä ja musiikkivideoita vuosikymmeniä eikä Minaj ole käytännössä tehnyt muuta kuin ottanut miesten sanat omaan käyttöönsä.

D.R.E.A.M.G.I.R.L.S. -kollektiivi ei keikallaan vain ominut takaisin miesten käsikirjoittamaa kerrontaa, vaan myös avasi näyttävästi, onnistuneesti ja asenteella uudestaan dialogin siitä, mikä naisten asema tulisi olla suomalaisessa rap-kulttuurissa. Sen vuoksi D.R.E.A.M.G.I.R.L.S. olikin koko Flow’n merkittävin keikka.

Kuvagalleria