Nyt kun uusi sivustoni on ollut viikon auki (hurraa!), haluan tänään kirjoittaa teille siitä minkälaista sisältöä tahdon täällä musiikkiblogissa teille tuottaa ja miksi olen julistanut keskittyväni täällä juuri hyvän musiikin hekumoimiseen.

Maailmassa on, ja tulee aina olemaan, niin valtavan suuri määrä hyvää musiikkia, etten tule koskaan sitä kaikkea kuulemaan, vaikka käyttäisin siihen koko loppuelämäni jokaisen valveillaolotuntini. Siksi minulle on aivan sietämätön ajatus, että kuluttaisin turhaan aikaani sellaiseen musiikkiin, joka on mielestäni huonoa.

Kritiikki taiteesta (tässä tapauksessa musiikista) on lähes poikkeuksetta vain mielipide, jopa silloin, vaikka se olisi hyvin perusteltu mielipide. Musiikki ei nimittäin ole mielestäni objektiivista vaan on jollakin tasolla hyvää niin kauan kuin edes yksi ihminen on sitä mieltä. Jokainen kappale on subjektiivinen kokemus, eli aina juuri sitä kuinka sen kuulija sen kokee. (Tästä voisi kirjoittaa lisääkin, mutta se olisi jo ihan oma postauksensa.)

Muita ja muiden teoksia on helppo kritisoida, sillä kritisoidessamme muiden taiteellisia tuotoksia riskeeraamme itse hyvin vähän samalla kuitenkin asettaen itsemme niiden yläpuolelle jotka ovat tarpeeksi rohkeita tarjoamaan omaa taidettaan meille kritisoitavaksi. Siksi isossa kuvassa jopa omasta mielestäni maailman surkein hittirenkutus on lopulta paljon merkityksellisempi kuin siitä kirjoittamani negatiivinen kritiikki. 

Vuonna 2018 ihmiset kuitenkin suorastaan janoavat erityisesti negatiivista polemiikkia. Ehkä siksi, että siloteltujen julkisuuskuvien ja täydelliseksi hiottujen sosiaalisten syötteiden keskellä se tuntuu jotenkin jännittävältä. Mutta onko se todella? Negatiivista kritiikkiä pidetään nykypäivänä niin suuressa arvossa, että mielestäni on päinvastoin paljon turvallisempaa leimata kappale paskaksi, kuin tunnustaa tykkäävänsä siitä.

Rehellisyydestä ei toki saa koskaan tinkiä, se ei minustakaan palvele ketään. Musiikkiakin analysoidessa pitää olla säälimättömän rehellinen. On kuitenkin surullista, että nykyään yleinen käsitys on se, että rehellisyyden kanssa korreloi vain negatiivinen kritiikki. Mielestäni myös positiivinen kritiikki voi olla rehellistä. Minusta on aivan yhtä epäaitoa keksiä väkisin jotain negatiivista kirjoitettavaa ollakseen uskottava, kuin kirjottaa väkisin jotain positiivista miellyttääkseen artistia tai sitä edustavaa levy-yhtiötä.

Eikä näiden edes pitäisi olla ne ainoat vaihtoehdot, vaan mielestäni “oikein” olisi kirjottaa välittämättä kummastakaan näistä seikasta ja kirjoittaa juuri siten, miten itsestä tuntuu. Itse kuuntelen lähinnä sellaista musiikkia, jonka ansiosta minusta tuntuu aika hyvältä, joten myös niistä kirjoittamani tekstit ovat usein positiivisia.

Jo vuonna 2000 julkaistussa suosikkielokuvassani Almost Famous rock-journalisti Lester Bangsia esittänyt Philip Seymour Hoffman tiesi, että musiikista kirjoittaessa tärkeintä on olla säälimättömän rehellinen.

Nykymaailma on raaka uudenlaiselle lahjakkuudelle ja etenkin kokeilevalle, tutusta poikkeavalle musiikille, onhan ihmisen perusluonnekin vastustaa muutosta. Uusien artistien ura on usein leimattu Jodelissa flopiksi ennen kuin ulos on saatu puskettua edes artistin ensimmäistä singleä. Nokkelasti sivaltavalla kritiikillä saa helposti kunnioitusta, vaikka kyse olisikin vain nokkelasti muotoilluista haukuista, jotka perustuvat vain kirjoittajansa mielipiteeseen.

Siksi kriitikko riskeeraa usein paljon enemmän kannustaessaan jotakin uutta; uudenlaista lahjakkuutta, uusia potentiaalisia artisteja sekä tulevia pioneereja joita kaikki eivät vielä täysin ihan ymmärrä.

Teknisesti, rakenteellisesti tai vaikkapa kaupallisesti musiikkia voi toki mitata melko objektiivisesti. Mittareita on kuitenkin myös paljon muitakin, ja sen vuoksi musiikkia ei voi mielestäni arvioida objektiivisesti. Siksi näissä keskusteluissa pitäisi aina määrittää se millä mittarilla musiikin laatua mitataan.

Itselleni teknisyyttä ja tuotantoa tärkeämpää on esimerkiksi tunne. Ja tunteella tarkoitan niin sitä tunnetta, jota toivon välittyvän artistin tulkinnasta kuin sitäkin tunnetta mitä kappale minussa itsessäni herättää. Joskus kappale voi olla mielestäni ihan pirun hyvä, vaikken yhtään edes ymmärrä miksi. Silloin avainasemassa on juuri se tunne. Se, että kappaleessa on sitä jotain. Se kiinnostaa minua musiikissa kaikkein eniten ja sen tunteen perässä etsinkin aina uutta kuunneltavaa.

Myös tekstit saattavat olla itselleni merkittävässä asemassa. Minua aina ei niinkään haittaa, jos en ymmärrä kappaleen sanoituksia, mutta jos ne sotivat esimerkiksi omia arvojani tai standardejani vastaan, huonontaa se itselleni kappaleen tasoa huomattavasti. Jos teksti taas osaa sanoittaa omaa tunnemaailmaani, jota en itsekään osaa täysin pukea sanoiksi, paranee kappale mielestäni valtavasti koska siinä on minulle samaistumispintaa. 

Nämäkään eivät kuitenkaan ole objektiivisia kokemuksia, sillä täysin erilainen ihminen saattaisi kokea saman kappaleen päinvastoin.  Tunne ei ole mitattavissa, vaan se on usein henkilökohtaista. Hyvä kappale on subjektiivinen kokemus. On merkillistä miten erilaiset kappaleet ja artistit koskettavat erilaisia ihmisiä, eikä mielestäni mikään näistä tunnekokemuksista ole vähemmän toistansa arvokkaampaa. Musiikki on subjektiivinen kokemus, ja juuri se tekeekin siitä mielestäni niin pirun kiinnostavaa.

Tämäkin blogi on vain täynnä minun mielipiteitäni musiikista. Itse olen valinnut kuluttaa aikani mieluummin kirjoittaen pääasiassa itseäni kiinnostavasta musiikista, kuin kritisoida jotain sellaista mikä ei omaan soittimeeni asti pääse. En tiedä asettuuko blogini silloin musiikkijournalismin raameihin, mutta ei ehkä tarvitsekaan asettua. Syvällä sisimmässäni olen ennen kaikkea intohimoinen musiikin rakastaja, sekä sen ikuinen fani, ja haluan sillä kulmalla myös musiikista kirjoittaa. Mielestäni fiilistely on aliarvostettua ja jos positiivisuus tekee minusta epäuskottavan, olen valmis elämään sellaisen maineen kanssa, että olen liian kiva tyyppi.

Koska tämä on musiikkiblogi, päätän tekstini kuitenkin valitsemaani kappaleeseen. #liittyy