Antti Tuiskun tarina on aina ollut omia suosikkejani, siksi olin lähtökohtaisesti iloinen siitä, että tuo tarina saataisiin kerrottua perinpohjaisesti ja taltioitua kansien väliin. Antti Tuiskun altavastaajan rooli on viehättänyt alusta asti, mutta Tuisku onnistui pysymään kiinnostavana myös luovuttuaan tuosta roolista. Miten?

Antti Tuisku astui suuren yleisön eteen 19-vuotiaana Idolsin ensimmäisellä tuotantokaudella vuonna 2003. Entuudestaan kiusattu ja maahan poljettu nuori mies oli tavallaan arka, mutta kuitenkin päämäärätietoinen. Tuiskun Idols-ura päättyi semifinaaleihin, ja siitä alkoi pitkä ja koukeroinen tie oman äänen, minuuden ja artistiuden etsinnässä. Pieni ja intohimoinen fanikunta rakasti Antti Tuiskua. Muut joko vihasivat, tai eivät olleet oikein mitään mieltä. Keikkabussia jahdattiin kirveiden kanssa, postiluukkuun jätettiin räjähteitä, ja lavalle heiteltiin lasipulloja, jotka johtivat tanssijoiden verisiin ambulanssireissuihin. 

Ensimmäisen Idols-kauden aikaan olin 12-vuotias tyttö. Siis suorastaan täydellistä Antti Tuiskun kohderyhmää, ja muistankin seisoneeni Kulttuuritalon permannolla keltainen Peto-kyltti ilmassa jo 14 vuotta sitten. Jo silloin ymmärsin, ettei Antti Tuisku ollut ainakaan vielä ehkä maailman paras muusikko. Mutta lavalla Antti Tuisku oli jotain poikkeuksellista, ja näin jotain, mitä pidin mielenkiintoisena ja potentiaalisena. Carla Ahonius pukee kirjassa tämän oikeastaan hienosti sanoiksi; “Joillain ihmisillä on ikään kuin valo otsassa, ja Antilla se loisti kirkkaana.”

Joillain ihmisillä on ikään kuin valo otsassa, ja Antilla se loisti kirkkaana.”

Myös ensimmäisen kauden päätuomari Asko Kallonen näki sitä jotain, ja yhteistyö Tuiskun kanssa alkoi ohjelman jälkeen. 2015 ilmestynyt sensaatioalbumi En Kommentoi oli jo Antti Tuiskun kymmenes levy. Niitä oli siis puskettu ulos aikamoisella tahdilla, käytännössä kerran vuodessa. Miksi vasta En Kommentoi toi sen menestyksen, jonka perässä Antti Tuisku oli jo niin pitkään juossut?

Sitä, ja omia kipukohtiaan tuolta ajalta Antti Tuisku analysoi elämänkerrassaan. Kirjassa Tuisku puhuu avoimesti julkisuudesta, musiikkimaailmasta, idoleistaan, seksistä, seksuaalisuudesta, perhesuhteista, terveydestä, läheltä liipanneesta isyydestä, uskosta, suorituspaineista, parisuhdeväkivallasta, läheisriippuvuudesta, nuoruusvuosistaan ja ystävistään. Ääneen pääsevätkin myös työkaverit, läheiset ja vanhemmat. Kaikki on auki ㅡ kuten tällaiselta kirjalta toivoisikin.

Antti Tuisku on aina ollut taitava puhuja, suorastaan vangitseva. Tämä kirja ei ole poikkeus. Pääasiassa haastattelumuodossa toteutettu kirja on helppolukuinen, ja eteneekin yllättävän sulavasti haastatteluformaatistaan huolimatta. Tuiskun tarinankerronta ja dialogi haastattelijan kanssa ovat virkistävän rehellisiä. Ajoittain tuntuu siltä kuin salakuuntelisi keskustelua, jota ei oikeasti saisi kuulla. Se on aina kiinnostavaa.

Suomessa usein ajatellaan, ettei täällä voi olla niin suurta tähteä kuin Antti Tuisku. Jos tarkastelee Suomen musiikkikenttää viimeisen kymmenen vuoden ajalta, voisi ajatella, että Antti Tuiskun tarkoitus tässä kaikessa on muuttaa tämä ajatus. Viedä suomalaista musiikkia ja musiikkikenttää eteenpäin, luoda jotain uudenlaista.

Tämä ei kuitenkaan ole ollut itsestäänselvyys, tai manifestoitunut alusta saakka. Antti Tuiskun uraa on varjostanut jatkuva epävarmuus, mutta toisaalta se on johtanut siihen, että on pitänyt kokeilla erilaisia juttuja, ja kasvaa niin ihmisenä kuin artistinakin. Vuonna 2018 artisti nimeltä Antti Tuisku on kasvanut niin, että tuntuu olevan elämää suurempi.

Livenä Antti Tuisku on kuitenkin aina ollut poikkeuksellinen. Tuiskun tapa ottaa tilaa lavalla kuitenkin taisteli mielestäni aiemmin artistin musiikin ja brändin kanssa niin vahvasti, että sitä oli ehkä siksi niin vaikeaa ottaa yhtä vakavasti kuin nykyään. Nyt Antti Tuisku on artistina synkassa itsensä kanssa, ja myy tekemisensä kaikille niin, että jokainen uskoo.

Mun on pakko twerkkaa -kiertue, 2018

Sivulla 249 on minun pakko sulkea kirja hetkeksi, ja etsiä internetistä tallenne UMK:sta, joka avasi uuden luvun Antti Tuiskun uralla vuonna 2015. Sitä edeltävästi lähinnä “popimpana Juha Tapiona” nähty artisti lauloi lähes kristillisesti rakkaudesta ja muusta yleismaailmallisesta. Yhtäkkiä UMK:n lavalle astuikin Antti Tuisku nahkahousut jalassa, ja ilmoitti, että nyt peto on irti.

Se, mikä uudessa Antti Tuiskussa viehätti, oli tietenkin pääasiassa shokkiarvo, sekä sen herättämä epäusko, johon myös Tuiskun piti tarttua ja saada jokainen uskomaan. Mutta myös se, että joku voi niin suvereenisti heittää kerralla romukoppaan kaiken sen mitä on kymmenen vuotta rakentanut, ja myöntää, että tällänen mie oikeasti oon. Ottaa tilaa niin fyysisesti kuin taiteellisestikin, luottaa siihen mikä tulee luonnostaan, eikä jahdata sitä mitä kuulijat, kriitikot tai listat juuri nyt suosivat.

Oikeastaan monien muidenkin artistien tulisi mielestäni tehdä ns. Antti Tuiskut.

Antti Tapani muistuttaa jälleen siitä, miksi Antti Tuiskuun on niin helppo samaistua, vaikka hän on samalla Suomen suurin ja tavoittamattomin pop-tähti. Siinä missä muutkin, myös hän hakee paikkaansa tässä maailmassa, on haparoinut etsien tietään, ollut välillä mukava ja välillä vähemmän mukava, itkenyt, nauranut, taistellut. Sitä on Antti Tapani Tuisku; verta, lihaa ja tuntemuksia, siinä missä me muutkin.