Elin nuoruuteni monikulttuurisessa ja hieman levottomassa Itä-Helsingissä, koulussa jossa en koskaan oikein tuntunut kuuluvani joukkoon. Tykkäsin jo silloin paljon erilaisista jutuista kuin muut ja jouduin usein kiusatuksi niiden vuoksi. Helpotusta peruskoulun aikana toi kuitenkin musiikki, johon pystyi aina luottamaan ja joka tarjosi lohtua sekä turvaa pimeimpinä hetkinä.

Musiikillisia ihastuksia mahtui yhdeksään peruskouluvuoteeni aina Backstreet Boyseista Metallicaan, mutta tänään käsitellään aikakautta, joka oli pyhitetty Pikku G:lle. En ollut aiemmin juuri koskaan välittänyt suomirapista, mutta Pikku G oli iso juttu vaikkei siitä silloisessa lähiössäni katu-uskottavuuspisteitä saanutkaan artistin suuresta yleisestä suosiosta huolimatta.

Kertauksen vuoksi: Pikku G, oikealta nimeltään Henri Vähäkainu, teki läpimurtonsa vuonna 2003 julkaistessaan debyyttialbuminsa Räjähdysvaara, joka myi nelinkertaisesti platinaa — etenkin tuolloin fyysisten levyjen kultaisena aikakautena siis ihan mielettömästi. Sitä seurannut albumi Suora Lähetys myi myös platinaa.

Isosti Pikku G:n musiikissa itseeni iskivät luultavasti lyriikat. Olin Räjähdysvaara -levyn ilmestyessä 12-vuotias joten tyypilliset seksi, viina ja raha eivät olleet itselleni kovinkaan samaistuttavia aiheita. Jos tarkastellaan silloin itselleni esillä ollutta suomalaista rap-musiikkia ihan toisesta ääripäästä, räpättiin esimerkiksi Räjähdysvaarankin julkaisseen levy-yhtiön (Kingsize) toisen levyttävän ja hyvin eri tavalla brändätyn artistin, mutta samalla myöskin Pikku G:lle kynäilleen Skandaalin samana vuonna julkaistulla Putkaradio-levyllä näin:

“Koht on uus päivä uudet kujeet ja uus stondis / Tilaisuus tekee pukin ja vaik kumi menee puhki / Huhkin sus kii tunnin sit tungen etees purkin. […] Oon niin paljon asioita, mut en yksavioinen / On niin paljon naisii, joita mä yks kaks himoitsen / Tätä ei voi kontrolloida, tärkeint et hommat hoidan / Ja et saan jotenkin Durexin mua sponsorimaan.”

Juuh elikkäs.

Vaikka en siis osaa sanoa mikä Pikku G:n musiikissa tuolloin tarkalleen iski niin lujaa, väittäisin silti, että isossa asemassa fanituksessani olivat varmasti lyriikat, jotka olivat maanläheisempiä ja sopivat hyvin sellaiselle pohdiskelevalle nuorelle naiselle, jota ei koskaan perinteinen uhoräppi kiinnostanut.

Räjähdysvaara-levyltä löytyy tunnetusti paljon nuorille ajankohtaista tematiikkaa aina koulun oppitunneista teini-iän huumaaviin ihastuksiin. Samalla kappaleissa puskettiin myös positiivisia ja hyviä arvoja, joka tuntui silloin esillä olevassa hip hopissa olevan harvinaista. Kunnioittavat ja lämminhenkiset lyriikat sekä musiikista välittyvät puhtaat arvot selittyivät ehkäpä Vähäkainun uskonnollisella kasvatuksella. Ne tekivät hänestä artistina kuitenkin todella hyvän roolimallin itselleni ja monille muille nuorille.

Myöhemmin Pikku G otti lyriikoissaan askeleen yleismaailmallisempaan, lähes poliittiseen suuntaan ja asettui myöhemmin jopa ehdolle eduskuntavaaleihin. Räjähdysvaaraa seuranneella toisella albumilla kuultiin paljon ajatuksia niin ihmisoikeuksien polkemisesta kuin valehtelun haitallisuudestakin. Osa noista lyriikoista tuntuu edelleenkin ajankohtaisilta. Esimerkkinä esimerkiksi Suora Lähetys -levyn raita Miksi? jossa lauletaan näin:

“Pelit ja elokuvat täynnä väkivaltaa / nuorten hyvinvoinnin kustannuksel tehää rahaa / luullaan et maailmassa on vaa pelkkää rahaa / lapset ahdistuu ja kasvaa pelkään pahaa / miks me tuhlataan, tavaraa haalitaan / miks ei voitas ottaa vaan mitä tarvitaan / miks ei kaikki voi antaa ni kaikki saa / miks ei vanhemmat kasvata lapsiaan […]”

Rakastin tuolloin Pikku G:tä niin suunnattomasti, että sekä Räjähdysvaara, että Suora Lähetys vaikuttivat varmasti paljon siihen millaisen käsityksen muodostin ihmisistä ja maailmasta. Suureksi harmikseni jäi etten koskaan päässyt näkemään Pikku G:tä oikealla keikalla. Surin sitä vielä vuosiakin myöhemmin.

Toisen levynsä jälkeen Pikku G nimittäin katoisi parrasvaloista kuin sormia napsauttamalla. Sittemmin Vähäkainu on lähinnä keskittynyt hyvässä kasvussa olevaan teknologiayritykseensä sekä tehnyt musiikkia muille artisteille.

Kun Pikku G katosi, jäin ikävöimään isosti enkä ilmeisesti ollut ainoa. Kun alkuvuodesta Turkulaisissa opiskelijabileissä äänestettiin esiintyjästä, vei Pikku G äänestyksen ensimmäisen sijan ylivoimaisesti. Järjestäjän itsepintaisten suostutteluiden jälkeen Pikku G todella nousi lavalle Turussa kymmenisen vuoden tauon jälkeen.

Olisin itse ollut valmis perumaan vaikka omat hääni päästäkseni tuolle keikalle, mutta opiskelijatapahtuman liput myytiin loppuun alle tunnissa. Tapahtumaa seurannut pöhinä sosiaalisessa mediassa osoitti, että Suomi oli edelleenkin silminnähden valmis ottamaan Pikku G:n vastaan, ja isosti.

Nyt Pikku G kiertääkin esiintymässä kesän festareilla ja samalla oma unelmanikin toteutui kun pääsin vihdoin Pikku G:n keikalle Summer Upissa viime viikonloppuna. Tunnelma jo ennen artistin nousemista lavalle oli jotakin todella spesiaalia, yleisön odotus ja nostalginen liikutus on melkein käsinkosketeltava. Kuin yhteisestä päätöstä, alkoi yleisö hurraamaan Pikku G:tä lavalle.

Pikku G otti lavan haltuun varmasti, mutta rauhallisesti — melkein hieman arasti, kuin tarkkailen ja sitten fiilistellen kauempaa yleisöä ja sen reaktioita. Lavan etunenässä viihtyi lähinnä tuplaaja Mikko Honkanen, joka kiersi Pikku G:n kanssa keikoilla jo levyjen alkuperäisen julkaisun aikoihin.

Yleisö on niin liekeissä, että on vaikea kuvitella esiintyvän artistin olleen juuri poissa kymmenisen vuotta. Meno on sen mukaista kuin Räjähdysvaara olisi ilmestynyt eilen. Yleisö on varmasti pullollaan kaltaisiani nuoria aikuisia, jotka olivat vasta lapsia Pikku G:n suuren suosion aikoihin.

Nostalgiakortti onkin ollut tänä vuonna suosittu; festareiden päälavoilla on nähty kaikenlaista konkaria aina Ultra Brasta Darudeen. Pikku G ei ole ollut tässä poikkeus, ja nostalgian voimalla on varmasti ollut ratkaiseva merkitys siihen, että Pikku G:n paluu on ollut niin menestyksekäs.

Tahtoisin siitäkin huolimatta ilmaista, että minulle ilo Pikku G:n paluusta ei ole ollut pelkkää nostalgiaa. Toki – paljon sitäkin. Mikään ei voi korvata sitä huumaa kun vihdoin näkee nuoruutensa idolin lavalla. Pikku G on kuitenkin valokeilasta katoamisensakin jälkeen ollut itselleni paljon muuta kuin pelkkää nostalgiaa. Suurin osa tuotannosta on itselläni ollut edelleen aktiivisessa soitossa puhtaasti siksi, että olen nauttinut siitä tavalla toisella ja se on myös se syy miksi olen innoissani tästä paluusta. Toki kappaleet kuten Romeo ja Julia tai Shalalala, joihin koin samaistuvani nuorena eniten ovat nykyään juuri niitä kappaleita joihin koen samaistuvani kaikkein vähiten. Niitä kannattelee juuri nostalgia. Haluan olla yhtä innoissani kun olin 12-vuotiaana.

Olen huomannut, että moni muistaa Pikku G:n juuri tällaisista kappaleista, mutta itse muistan Pikku G:n sinä loppuaikojensa kantaa ottavana nuorena artistina, joka sai ajattelemaan ihmisiä ja maailmaa. Nyt kun Pikku G onkin tiedottanut julkaisevansa vielä uutta musiikkia, toivon ihan äärimmäisen paljon, että hän palaisi juuri senlaisen materiaalin pariin eikä putoaisi saman bailuräpin (jolla toki myös on oma arvonsa) pariin mitä listoilta löytyy jo niin paljon.

Uskon sydämeni pohjasta, että jos ympärille kerätään nyt tarpeeksi kova porukka tekemään tarpeeksi kovia biisejä, ei Pikku G:n ura pelkästään palautuisi aiempiin uomiinsa vaan voisi lähteä yhtä isosti kuin esimerkiksi Antti Tuiskun uran uusi sivu kaksi vuotta sitten.

Tein tällaisen soittolistan omista suosikkibiiseistäni, ja olenkin luukuttanut sitä ahkerasti. Luukuttakaa tekin — halusittepa sitten nostalgisoida tai muuten vain fiilistellä!