Suomalainen rap-musiikki ei ole enää entisensä. Se ei piileskele enää (vain) siisteimmillä ug-klubeilla tai kotistudioissa kellareissa eikä se ei hautaudu vain eksklusiivisten soittolistojen häntäpäähän. Se on nostanut itsensä festarilavoille, suurille areenoille ja stadioneille. Sillä noudetaan Emma-patsaita ja pidetään paikkaa virallisten listojen kärjessä.

Se on myös raivannut tiensä intellektuellien pariin. Sitä ei enää luukuteta (vain) räkisostareilla halvin kolmosolut kourassa. Sitä esitetään viiniä nautiskelevalle yleisölle konserttisaleissa tapahtumissa, jossa runonlausunta ja suomalainen hip hop kohtaavat (Alfan Pelko) ja nyt sitä esitetään myös sinfoniaorkesterin kanssa Lahden Sibeliustalon lauteilla.

Suomiräppi ei ole koskaan ollut kiinnostavampaa. Se antaa edelleen vanhoille kuulijoilleen sitä mikä nosti genren nykyiseen asemaansa. Samalla se antaa myös paljon muuta, herättää ajatuksia ja esittelee lyyrisiä neroja niille ketkä vain ovat valmiita kuuntelemaan.

Näistä neroista puheen ollen: liput Pyhimyksen pääsiäismessuun möivät kuin kulta harakoille. Ei ihme, sillä Pyhimyspassio konseptina on suomiräpin saralla ensimmäinen laatuaan.

Sen lisäksi, että Pyhimys — siis tuttavallisemmin Mikko Kuoppala — on juurikin sanojen asettelussa nero, on hän myös osoittanut taiteellisen muuntautumiskykynsä niin edesmenneessä Ruger Hauerissa kuin ensi kuussa sirkuksen jäähalliin rakentavassa Teflon Brothersissakin. Hän seisoo myös Johanna Kustannus -levymerkin takana, sekä jakaa taiteellista antiaan myös kirjoittamalla musiikkia muille artisteille.

Menestyksekkäästä ansioluettelostaan huolimatta, rap-musiikin yhdistäminen klassiseen orkesteriin ja sen kanssa esiintyminen on ollut rohkea ajatus. Kun ihmiset hakevat Sibeliustalon pääsalista paikkojansa, ilmassa kipinöi into.

Osa yleisöstä on pukeutunut hienompiin vaatteisiin; valkoisiin kauluksiin ja iltapukuihin. Sellaisiin mitä voisi ehkä odottaa näkevänsä baletissa tai sinfoniaorkesterin juhlakonsertissa. Osa taas on pukeutunut täysin tavallisiin arkivaatteisiin; sellaisiin joissa voisi lähteä vaikka hetken mielijohteesta klubille katsomaan keikkaa ja kittaamaan kaljaa. Tuntuu siltä, etteivät itse lipun ostaneetkan oikein tiedä mitä pitäisi odottaa.

Kun valot pimenevät ja orkesteri saapuu lavalle, tunnelma salissa on jännittynyt. Nuottikirjojaan valmistelevat soittajat sekä muut itse Pyhimystä lavalla odottavat esiintyjät seisovat jähmettyneinä varjossa ja yleisössä on kuolemanhiljaista.

Kunnes Pyhimys astuu lavalle. Sitä seuraavat kohteliaat ja hiukan kiusalliset aplodit. Tuntuu siltä kuin jaettu jännitys olisi yhteinen.

Pyhimyspassio on tasapainoinen ja tyylikäs kokonaisuus. Kappaleiden orkestraatio tuo Pyhimyksen tuotantoon voimakkaan lisän ja näyttää upealta, muttei kuitenkaan aja mahtavuudellaan itse musiikin yli. Illan pääosassa on selkeästi Pyhimys ja itse orkesteri esittäytyy vain hänen nöyränä palvelijakuntanaan. Orkesterisovituksien olisi kuitenkin ollut mahtava kuulla ja nähdä ottavan enemmän tilaa ja valtaa. Niin upealta orkesterin läsnäolo kuulosti.

Erityisesti mieleeni painui Paranoid-albumin raita numero #11, joka kaikessa maalailevassa tunnelmoinnissaan teki illan aikana lähtemättömän vaikutuksen.

Koko konsertista päällimmäisenä mieleeni jäi koko esityksen herkkyys ja alastomuus. Myös hiljaisuudessa on suunnattomasti voimaa ja siksi avaran Sibeliustalon pääsalin kaltaiset esiintymisareenat ovat poikkeuksellisen raakoja ja aitoja. Avarassa salissa kaikki kortit ovat pöydässä; yleisön ja esiintyjän kaikki tunnetilat helposti tarkasteltavissa.

Vaikka käyn jatkuvasti keikoilla (tai ehkä juuri siksi), olen ehkä unohtanut sen kuinka haavottuvaiseen tilaan artisti itsensä asettaa jokainen kerta astuessaan lavalle. Pyhimyspassio alleviivaa kaikessa raakuudessaan juuri sitä konsertin kulminoituessa avaraan saliin ja väljään lavaan, jonka etunenässä seisoo Pyhimys, Mikko Kuoppala, nöyrän oloisena, mutta rohkeana esittämässä teoksiaan kaikkien edessä. Sanoja ja ajatuksia omasta elämästään.

Ajatus, oma, mutta meille kaikille. Tässä se nyt olisi.

Upea.