Voisin kuvitella, että Antti Tuiskulla on pienoiset paineet seuraavan levynsä suhteen. Vaikka Tuisku on julkaissut uransa aikana jo kymmenkunta levyä, ei yksikään aiemmista levyistä menestynyt yhtä räjähdysmäisellä tavalla kuin parin vuoden takainen läpimurtoalbumi En Kommentoi. Levy roikkui Suomen virallisella albumilistalla yhtäjaksoisesti yli vuoden ilmestymisestään lähtien.

Mielenkiintoinen ensimmäinen maistiainen tulevalta levyltä kuultiin kuitenkin tänään kun uusi kappale Mä Hiihdän julkaistiin viimein. Siinä missä edellisen albumin suuri pelinavaus Peto on irti oli sellainen biisi, että siinä oli ihan kaikkea ja se olikin hitti varmaankin juuri sen vuoksi, lähestyy tämä paluusinkku kuulijaa aivan toisesta ääripäästä.

Ihastuin jo teaserin kuullessani biisin erikoiseen tunnelmaan sekä niin biisin tunnelmaan kuin hiihtoteemaankin sopiviin hönkäyksiin. Minulla on sellainen erikoinen perverssio, että rakastan musiikissa kaikenlaisia huokauksia, henkäyksiä, kuiskauksia… Omituista, tiedän, mutta siinä on vain jotakin niin puhdasta ja orgaanista. Se tuo biisin lähemmäs.

Mä Hiihdän on vähintäänkin yhtä voimakas kuin sitä edeltänyt levy kokonaisuudessaan, mutta toisenlaisella tavalla. Sen on pelkistetty ja ilmava, tavallaan sanoo kaikkein eniten sanomalla niin vähän. Biisi on todella erikoinen ja vaatii enemmän sulattelua kuin keskiverto radiohitti. Se on tuotannollisesti reilusti kokeellisempaa ja muutenkin yllättävä veto Antti Tuiskulta, jolta kaikki varmaankit odottivat uutta tanssihittiä. Jotenkin tyypillistä, että tietysti Anatuden piti kuitenkin taas päästä yllättämään.

Kaikessa upeassa erikoisuudessaankin, kappale jää kuitenkin tunnelmaltaan enemmän juuri sellaiseksi huumaavan kiusoittelevaksi alkusoitoksi tulevasta kuin pauhaavaksi radiohitiksi. Jäänkin innolla odottamaan millainen levy sieltä oikein putkahtaakaan ja mitä tapahtuu seuraavaksi!

Mä Hiihdän in a nutshell: melankolinen, tumma, mahtipontinen, herkkä, sydäntäsärkevä, kaihoisa, voimakas, voimaannuttava, sisukas, nokkela, kiehtova, erikoinen, erilainen, kansainvälinen, mutta samalla niin suomalainen. Johtunee hiihtoreferensseistä, mutta kappaleessa on kaikin puolin jotakin todella suomalaista. Surumielisen kerronnan keskellä tsempataan kuitenkin jatkamaan, kai siinä on sitä sisua.

En voi tarpeeksi kuvailla riemuani siitä, että Tuisku käyttää tämänhetkistä valta-asemaansa Suomen mainstream-musiikin huipulla edelleen jonkin uuden ja erilaisen luomiseen sen sijaan, että menisi sieltä mistä aita on matalin koska on jo saanut niin suuren suosion. Olen niin iloinen siitä, että Suomessa tehdään näin uudenlaista ja rohkeaa musiikkia!