Se oli aivan vitun mulkku jätkä ainakin silloin, jengi oikeesti pelkäs sitä Lahden kaduilla!”

Tämä seurueestani pongahtanut lause laukaisee noin tunnin mittaisen väittelyn siitä voiko ihminen muuttua ja jos voi, ansaitseeko hän parempaa kuin mitä on itse maailmalle aikoinaan antanut. Uskon ihmisten hyvyyteen, enkä aio lupua kannastani. Keskustelu kiihtyy välillä niin intensiiviseksi, että osa seurueestamme poistuu pöydästä. Vuosi on 2013, ja keskustelun on avannut mainintani Cheekistä. Se on herättänyt ihan jokaisessa pöydässämme istuvassa henkilössä hämmentävän paljon tuntemuksia.

Vain kolme vuotta myöhemmin julkaistaan elämänkerta Musta Lammas, jossa kirjoitetaan avoimesti Cheekin railakkaasta murrosiästä Lahden kaduilla. Lähes viisisataasivuisen (!!) eepoksen kannessa pällistelee vakavana Jare Henrik Tiihonen, jonka osittain varjoon jääville kasvoille on osoitettu valokeila. Toisen puolen kasvoista on vallannut intensiivisen määrätietoinen, kova, jopa hieman intensiivinen katse. Varjoihin jää se puoli kasvoista, joka on seesteinen, inhimillinen, jopa hieman lempeä.

Kansi antaa hyvää osviittaa kirjan sisällöstä, jossa painitaan Jaren ja Chekkosen ikuista valtataistoa sekä taistellaan niin kaksisuuntaisen mielialahäiriön oikkujen kun ihmissuhteidenkin syvissä vesissä. En odottanut kirjasta etukäteen juuri mitään ja olin täysin avoin mille tahansa. Minut yllättikin äärimmäisen positiivisesti se kuinka kirja vei mukanaan sillä siitä onkin jo ollut aikaa kun olen viimeksi lukenut jotakin sellaista, mitä on aidosti vaikea laskea käsistään.

Kirjan on kirjoittanut Mikko Aaltonen, joka on pitkän linjan toimittaja ja kriitikko. Hän on toiminut mm. Rumban ja Rytmin päätoimittajana sekä työskennellyt myös Imagen, Helsingin Sanomien, Kauppalehden sekä Me Naisten riveissä. Kirjan kieli on helppolukuista ja sulavaa, sellaista kuin voisi ehkä olettaa kuulevansa Jare Henrik Tiihosen suusta. Oikeastaan ainoat silmiin pistävät häiriötekijät ovat muutamat ympäri kirjaa viljellyt kirjoitusvirheet jotka toistuvat lähinnä kolmoisvokaalien muodossa. Ne eivät juurikaan häiritse lukukokemusta, mutta ihmetyttävät olemassaolollaan.

Jo kirjan alkutaipaleilla herää itsessäni sama tunne kuin myös muita elämänkertoja lukiessani on herännyt. Nimittäin ymmärrys siitä, että Cheekin takana todella on Jare Henrik Tiihonen, aivan tavallinen ihminen, jolla on oma perhe, historia, muistot ja kokemukset. Cheek – tai Jare – ei ole vain tarina, vaan ihan oikea ihminen. Se tuntuu typerältä sanoa ääneen koska sen pitäisi olla niin itseensäselvyys, mutta kaiken hypen ja klikkiotsikoiden keskellä se on välillä vaikea muistaa.

Toinen realisaatio mikä iski melko varhain kirjaa lukiessa on se miten vähän hip hop -fiilistelyt loppujen lopuksi eroavat esimerkiksi rockfiilistelyistä. Olen lukenut enemmän elämänkertoja ja tarinoita siltä saralta, ja vaikka rock ja sen alakulttuurit on aina asetettu vahvasti vastakkain kevyen musiikin ja esimerkiksi juuri hip hopin kanssa, löytyy molemmista samanlaista intohimoa ja draivia. Vaikka hip hop onkin täysin oma maailmansa (josta en ole aiemmin tiennyt kovinkaan paljoa) löydän sieltä paljon tuttua ja turvallista sen vuoksi mitä olen nähnyt ja oppinut rock-kulttuurin saralla.

Musta Lammas on aidosti mielenkiintoinen ja mukaansatempaava tarina, jossa lehdistön nostamat naisseikkailut ja rilluttelut toimivat vain alaviitteenä. Rohkeimpia kertomuksia ovat esiin nostetut kamppailut kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa sekä omat törttöilyt Lahden katukuvassa. Mukana on terävää pohdintaa omasta käyttäytymisestä niin hyvässä kuin pahassakin, sekä kertomuksia niistä tarinoista, jotka ovat menneet lehdistöltäkin ohi. Aitoa lisää kirjaan tuovat muiden puheenvuorot lukujen välissä, ääneen pääsevät niin oma äiti ja veli kuin tämänhetkiset musiikkimaailman vaikuttajatkin – esimerkiksi Elastinen ja Brädi.

Sen lisäksi, että Cheek on kulkenut todella pitkän matkan musiikillisesti aina Lahden UG-meiningeistä suomalaisen musiikin huipulle, on hän äärimmäisen mielenkiintoinen hahmo sekä nerokas markkinointiguru, joka osaa pysyä taitavasti ajan hermolla ja toteuttaa ideoita ja konsepteja joita ei tässä maassa ole koskaan aiemmin toteutettu. Samalla on tullut raivattua tietä niin suomalaiselle hip hopille kuin muillekin Suomen musiikkikentällä tehdä vielä isompia juttuja kuin koskaan aiemmin.

Kirjan loppupuolella mainitaan, että Cheekin viimeisin levy jäisi todella viimeiseksi, niin kuin sen julkaisun aikaan spekuloitiinkin. Olisihan se tavallaan ihan pirun hienoa koska se kuroisi Cheekin tarinan hienosti yhteen. Samalla se olisi tavallaan tosi sääli, sillä Alpha Omega on mielestäni Cheekin paras levy.

Myönnän etten voinut siertää Cheekiä uransa alkuaikoina, mutta samalla osasin pitää vihani poissa internetin keskustelupalstoilta. Kun Cheek rohmusi vuonna 2013 itsellensä viisi Emma-pystiä, jupisin omissa oloissani. Samalla kiinnostukseni kuitenkin heräsi. Tässä Cheek-tyypissä on varmaan jotain tosi hienoa, kun sillä menee noin kovaa. Tästä vain vuosi myöhemmin Cheek täyttää Olympiastadionin kahdesti. Olen siellä ja vaikka sataa kaatamalla, viihdyn.

Jarelle on varmasti raskasta olla Cheek ja Cheekiä ketuttanee, että vielä korkeammalla on Chekkonen. Suomessa on pirun vaikea ottaa vastaan ja pitää sellaisesta ihmisestä, joka on niin pollea ja kunnianhimoinen kuin Cheek, mutta samalla moni meistä kaipaisi olemukseensa edes ripauksen Cheekiä.

Samana päivänä kun luen kirjan loppuun, istahtaa Cheek vieraaksi Enbuske, Veitola, Salminen -talk shown penkkiin. Aiemmin julkisuudessa melko kireänä ja intensiivisenä esiintynyt artisti vaikutti silminnähden rentoutuneelta ja seesteiseltä. Aivan kun ruudussa olisi ollut toinen ihminen. Ehkä vuosia mukana kannettu taakka on varissut pois kirjan julkaisun mukana, kun sen kaiken on saanut vihdoin sanottua ääneen. Ehkä tämä tyyppi telkkarissa onkin se Jare kaiken tämän Cheek-humun takana. Ehkä joskus tuntuu vaan juuri noin hyvältä päästää irti. Truth shall set you free.