Kirja tuoksuu uudelta, ja sen tuoksu hiipii nenään vasta kun tutkin kirjan kuvia lähietäisyydeltä. On pakko nuuhkaista hieman tarkoituksella. Rakastan uusien kirjojen tuoksua. Kuusikymmentäkahdeksan minuuttia myöhemmin lasken kirjan käsistäni. Ahmin sen kerralla ja nyt on tunteikas olo.

Kuvissa on voimaa. Jos onnistuu painamaan laukaisinta juuri oikealla hetkellä, voi kameralle tallentua sellainen hetki ajassa, joka kertoo niin paljon enemmän kuin tuhat sanaa, tai edes miljoona. Valokuvaaja Otto Virtasella on tuo harvinaislaatuinen kyky kertoa tarinoita kuvin. Ihailen sitä, sillä harrastavana kuvaajana pyrin siihen itsekin. Kirjan kansien väliin on piilotettu tarinat yli kolmenkymmenen keikan takaa, mutta kuvat kertovat päivistä vielä monta tarinaa lisää.

Petokesä on tarina siitä, miten Suomen suurimmaksi poptähdeksi noussut Antti Tuisku voitti suomalaisen festivaaliyleisön lopullisesti puolelleen vallatessaan maan suurimmat lavat kuluneena kesänä. Kirjassa Tuisku jakaa välittömät tunnelmansa kaikilta keikoilta ja Otto Virtasen kuvat näyttävät peittelemättä kiertueen eri puolet: niin menestykset lavalla kuin arjen keikkojen välissä.

Välillä Antti murehtii sitä tuleeko ketään keikalle, välillä taas sitä kuulevatko hänen sanomaansa ne, jotka tulevat. Mikä sanoma, you ask? Se, että kaikki pitää hyväksyä eikä ketään saa osoittaa sormella ja tuomita, jokaisen pitää antaa olla juuri sitä mitä on, elää ja mennä kohti omia unelmiaan. Välillä Tuisku ei tunnu uskovan mihinkään muuhun yhtä paljoa kuin itsensä ilmaisuun ja veljeyden voimaan. Tuossa toisen ihmisen vilpittömässä uskossa on itsellekin jotain voimaannuttavaa.

Ja entä se sanoma – kuuleeko kukaan? Kyllä kuulee! Olen nähnyt sen itse, kokenut ja kuullut sen itse. Kasvanut ihmisenä koska olen kuullut sen miten tärkeää on olla oma itsensä. Ja tiedättekö mitä tein kun televisiosta näytettiin YleX Pop, jossa niin tunteella yritettiin saada tuo sanoma lyhyeen välipuheeseen; minä kuuntelin, kuulin ja näytin sen kaikille ystävilleni. Halusin näyttää sen koko maailmalle.

Kun olen päässyt kirjan puoleen väliin, huomaan pidätteleväni itkua. En osaa sanoa tarkalleen miksi. Osittain kai juuri siksi, että näissä kuvissa ja tarinoissa on niin paljon voimaa. Petokesä (jota pääsin itsekin todistamaan muutamaan otteeseen) ei ole vain tarina poptähdestä, joka kiersi festareita kesällä 2016. Se on myös tarina altavastaavasta, joka ei luovuttanut koskaan vaan jatkoi unelmiensa tavoittelemista silloinkin kun kaikki oli jo annettu. Petokesä on tarina siitä kuinka kuka tahansa meistä voi saavuttaa mitä tahansa, kunhan uskoo itseensä eikä anna muiden lannistaa. Antti Tuisku on tästä elävä esimerkki.

Takaisin vielä kirjaan, siihen miltä se tuoksuu ja tuntuu. Se on painava, jylhä, raikas. Suosittelen sitä niille, jotka arvostavat valokuvia tai ovat kiinnostuneita siitä millaista on elämä kiertueella. Teksti ei ole vaikealukuista – päinvastoin. Ajoittain tuntuu jopa siltä kuin lukisi Antti Tuiskun kuulumisia tekstiviesteitse kesän festareiden jälkeen. Jos kaipaat haastavaa luettavaa, etkä juurikaan pidä kuvista, valitsisin ehkä toisen kirjan. Omaan hyllyyni tämä jää kuitenkin varmasti sellaisena teoksena, jonka pariin on vielä joskus palattava, etsittävä oikea sivu ja todeta; “onneksi olin tuolla.”