Aurinko paistaa lauttasaarensalmelle kun Jonne Aaron ryystää huikan lasistaan. Hän virnistää samalla kun auringon säteet iskevät hänen kasvoilleen. Edessäni istuu silminnähden onnellinen mies. Jonnen uusi kappale Rooma on juuri julkaistu ja hän fiilistelee riemuissaan siitä saamaansa positiivista palautetta. Lämmin energia tarttuu ja hymyilen takaisin.

Muutama vuosi sitten Jonne Aaron teki yllätyskäännöksen siirtyessään suomenkielisen iskelmäpopin pariin. Sittemmin hän on julkaissut omalla nimellään kaksi levyä ja useamman mainiosti menestyneen sinkun. Nyt kolmas levy on tekeillä hitaasti, mutta varmasti – eihän Roomaakaan rakennettu päivässä.

“Keikkatahti on ollut välillä niin hirmunen, että se vaikuttaa luovuuteen, joka taas tarvitsee oman rauhansa. Jossain vaiheessa mulle tuli sellanen olo, että ei hemmetti, mitä mä oikein touhuan. Tuntui siltä etten saanut itsestäni oikein mitään irti. Biisejä syntyi kyllä, mutta en saanut niitä valmiiksi. Silloin mä päätin, että teen saatana soikoon vaikka rivin viikossa”, Jonne kertoo ja takoo nyrkillään pöytää. “Sillä lailla tämäkin biisi syntyi pikkuhiljaa ja tahdonvoimalla.”

 

 

 

Rooma on kappaleena aika funky! Sitä on varmaan nasta vetää livenä, ootko vielä ehtinyt soittamaan sitä keikoilla?

Joo, siinä on vähän sellaista Maroon 5 -henkeä säkeistöissä. Se tuo hyvää energiaa siihen ja ajaa sitä eteenpäin. Tuottaja sai siihen tosi hyvän jutun ja teki siitä hyvää korvakarkkia. En oo vielä ehtinyt soittamaan sitä keikoilla, heinäkuun alussa menee siltä neitsyys.

 

Millainen tekoprosessi sulla on ollut tämän kappaleen ja muutenkin uuden materiaalin kanssa?

Rooma syntyi niin, että mun tuottaja Jimi Westerlund tuli kylään kun aloitettiin uuden levyn teko. Me yritettiin aloittaa sitä aikasemminkin mutta siitä ei tullut mitään koska tein niin paljon keikkoja. Roomasta me saatiin vihdoin aloitettua ja ollaan nyt äänitetty paljon biisejä. Osa niistä on jäänyt unholaan ja osa elämään niin, että ollaan todettu niiden olevan hyvä juttu ja lähdetty rakentamaan niitä entisestään. Tiedätkö, mä yritän vähän haastaa itteäni löytämään uusia kulmia kirjottaessani lauluja.

 

Niinhän sitä kai kehittyy eniten missä tahansa, että haastaa itseään ja poistuu omalta mukavuusalueeltaan.

Kyllä, mulle oli kirjoittajana jo sen verran fakkiintunut se mun homma, että tiesin saavani levyn kasaan jo siitä mitä mulla oli. Mutta itselleen on ihan hyvä nostaa aina rimaa vähän, haastaa itseään ja käydä heijastamassa niitä biisejä myös muille kun levy-yhtiölle ja omalle tuottajalleen; kyseenalaistaa sitä, että onko nää demot nyt oikeesti niin hyviä mitä me ollaan ajateltu. Toisaalta loppupeleissä pitää muistaa, että jos en minä seiso niiden biisien takana niin ei niiden takana seiso kukaan. Se on mun ura ja itseänihän mä siinä ammun polveen juuri kun pitäisi juosta maratonia.

 

Musiikin tekeminen myös suomeksi omalla nimellä oli sulle pitkäaikainen unelma. Nyt sulla on kaksi suomenkielistä levyä ulkona – onko tää kaikki täyttänyt sun odotukset?

On se, enemmän kuin pelkät odotukset. Mun ensimmäinen soololevy oli hieno hetki koska mä sain heittää silmät kiinni ja pyöriä niin kauas Negativesta kun olla ja voi. Sain tehdä vähän orgaanisemman, perinteisemmän iskelmälevyn suomeksi (Onnen Vuodet). Toinen soololevy (Risteyksessä) taas alkoi jo olla enemmän pop-rock linjaa. Nyt mä oon tässä ja kyllä mä leikittelen ja yritän vetää mahdollisimman kevytkenkäisen popvaihteen päälle. Ne on vaan popbiisejä, mutta niissä pitää olla mahdollisimman paljon tarrapintaa, että ne tarttuu ja niistä jää purkkaa tukkaan. Niissä pitää olla hyvät lyriikat, mutta samalla niiden ei tarvitse olla sydänverellä vuodatettu. Mun musiikki on kädentyön taidon näyte, tiiätkö mitä mä tarkotan? Koen olevani ikään kuin puuseppä laulun kirjoituksessa.

 

Mihin laitat ne biisit, joita et työstä levylle asti?

Ne jää mulle yöpöytälaatikkoon.

 

 

Kirjoitat kuitenkin myös muille artisteille biisejä, kuinka erilaista niitä on kirjottaa?

Kun tekee toiselle niin on helpompi astella sen saappaisiin. Jos teen itselleni niin rajaan sitä enemmän koska laulan sen itse ja mun pitää seisoa sen takana. Kun tekee toiselle niin sen tekee tietysti samalla intensiteetillä ja passionilla, mutta se on vaan tietynlaista hauskempaa ajatusleikkiä pelkän idean kanssa. Usein luotan siihen, että kappale syntyy helposti ja luonnostaan. Rooma oli ensimmäinen biisi jossa soin itselleni sen, että se ei haittaa jos kappale ei synny vartissa tai puolessa tunnissa.

 

Niin, että pitää antaa itselleen lupa ottaa aikaa? Kun sä aloit tekemään omalla nimellä suomeksi musiikkia, koitko, että sun olisi ollut jotenkin vaikeaa antaa itsestäsi samalla lailla yhtä paljon suomeksi kuin englanniksi?

No se oli outoa mullekin alkaa laulaa omalla äidinkielellä. Aluksihan keikatkin jännitti vähän enemmän koska olin tottunut Negativen kanssa siihen, että kyseessä oli perhe ja kollektiivi, jossa on mukana aina samat ihmiset ja rutiinit. Kun yhtäkkiä olinkin ihan yksin siinä niin mulle tuli sellainen olo et hei, tää bändi mun ympärillä on tyyppejä jotka on palkattu tähän ja jos mä kusen nää hommat niin ne menee seuraavaan bändiin töihin. Ne on mulla töissä! Tiedätkö mitä tarkoitan?

 

Sulla on se vetovastuu.

Nimenomaan. Kun mulla on vetovastuu, niin mun on pakko hoitaa homma kotiin. Mä oon se seremoniamestari kävi miten kävi. Se on kasvattanut artistina ihan hirveästi, vaikka olinkin myös Negativen keulakuva. Meksikossa meillä heitettiin kerran kamaa lavalle, lensi tavaraa päälle ihan kunnolla. Se oli sellainen teatteri, jossa katsomot kohoaa lavalta katsottuna ylöspäin joten yleisön oli helppo heittää sieltä tavaraa. Me oltiin London After Midnightilla lämppärinä ja kun me aloitettiin niin 3-4 ensimmäistä biisiä lensi pelkkää tavaraa lavalle. Se oli pahin painajainen ikinä.

 

Mitä kaikkea sieltä lensi?

Ihan kaikkea, kenkää tuli ja kaikkea mahdollista. Jätkät katsoi mua, että lopetetaanko keikka vai mitä me tehdään ja tottakai itselläkin kävi mielessä, että sieltähän voi lentää ihan mitä vaan. Sitten mä päätin, että mä en tullut toiselle puolelle maapalloa tekemään tätä. Mä en saatana tästä peräänny. Tuli suuri raivo päälle ja se oli hieno hetki kun tuli se fiilis, että heittäkää saatana vaikka puukolla mutta mä en kaadu! Meillä oli Negativessa aina sellainen meininki, että vaikka sataisi nauloja niin me ei lähetä pois.

 

Niinhän sen pitäisikin olla!

Jep! Kyllä oli meidän entisellä kitaristillakin polvet aina ihan verillä kun se veti sooloja niskan takana harvasen ilta. Kaikki peliin, niin se pitää vetää! Sitä on rock’n’roll!

 

Miten kuvailisit itseäsi ihmisenä ja kuinka näkisit, että nuo ominaisuudet heijastuvat sun musiikkiin?

Luovuuteen täytyy olla tunteellinen ihminen, mutta pärjätäksesi tässä bisneksessä sun pitää olla myös kova. Se on sellainen mikstuura kaikkea ja mussa on tosi monta puolta. Mä oon varmaan sellanen smaragdi, joka kääntäessään heijastaa erilaisia valoja joka suuntaan. Ehkä se monipuolisuus on myös ollut valttia kun mä olen tehnyt englanninkielistä rokkia ja suomenkielistä rokkia ja iskelmää suomeksi… Se mitä olen ammentanut on ollut tosi monipuolista ja pitänyt mut leivässä. Tiedätkö? Mä en ole ikinä tehnyt musiikkia niin, että nyt pitää tehdä vain tätä tuplabasarijuttua. Jos sä rakennat taloa niin ei sulla silloinkaan voi olla pelkkä timpuri. Sun pitää osata tehdä vähän kaikenlaista.

 

Onko sulla vapaampi olo musiikillisesti mitä enemmän teet erilaisia juttuja?

No, kyllä mä tässä kapitalismin rattaiden ja markkinavoimien puristuksissa yritän pitää edes jonkinlaisen harrastusmentaliteetin musiikkiin vaikka se onkin mun leipätyö. Ja se todellakin on sitä. Silti yritän olla tekemättä sitä liian ryppy otsassa ja vakavasti.

 

Haluat, että se tulisi luonnostaan?

Niin, ettei pidä alkaa väkisin puristaa.

 

Onko ne “kapitalismin rattaat” rajoittaneet sua koskaan musiikillisesti?

No, en tarkoita sitä ehkä siinä mielessä vaan niin, että peli on kovaa tänä päivänä oikeesti.

 

Se on koko ajan kovempaa…

Jep, se on koko ajan kovempaa, se on tosi kovaa! Sun pitää olla mielettömän hyvä. Sä olet aina vain niin hyvä kuin sun viimeisin biisi tai levy. Musiikkibisnes on vähän niin kuin mäkiviikonloppu – jokainen sinkku on yksi hyppy ja ne lasketaan yhteen että nähdään miten se meni ja päästäänkö seuraaviin kisoihin. Ei mulla ole enää oikein kiire mihinkään, olen englanniksi saavuttanut niin paljon. Osa musta tiedostaakin, että mä olen saavuttanut englanniksi kansainvälistä menestystä ja päässyt kiertämään maailmaa – olen onnistunut siinä ja olen onnistunut myös Suomen mittakaavassa mikä on tosi hieno juttu. En tiedä Suomessa ketään toista joka olisi tehnyt vastaavaa. Mutta siihen ei saa tuudittautua, toinen osa musta on edelleen nälkänen.

 

Se on hyvä, se tuo sellasta draivia!

Niin tuo, vaikka joskus olisi ehkä myös hyvä pysähtyä ja muistaa ettei enää tarvitse hötkyillä tai tehdä hätiköityjä liikkeitä.

 

Mikä on sitten se sun ultimate goal Suomen rajojen sisällä? Vai oletko jo saavuttanut sen tavoitteen?

No en mä tiedä, olen saavuttanut jo nyt enemmän kuin mitä mä olisin ikinä osannut kuvitellakaan. Nyt mä haluan kasvaa sooloartistina, laajentaa omaa juttuani ja tuoda ihmisille uutta musiikkia. En mä tiedä mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Alanko tehdä ulkomaille hittejä? Sekin olisi kiva juttu jossain vaiheessa! Se vielä puuttuu jotta olisi hattu täynnä. Välillä musta tuntuu siltä, että mä olen liian Max Martin -koulukuntaa tähän nykymaailmaan. Tää nykymusiikki ja Spotify-listat on kaikki liian urbaania mulle. En tajua niistä mitään. Tai ehkä tajuan, mutta mä en…

 

…halua tajuta?

Joo, halua tajuta! Mä olen enemmän sitä Backstreet Boys/Britney Spears/Bon Jovi -koulukuntaa, niihin mä olen kasvanut. Se on niin vahvasti mussa, että mä olen kaulaani myöten siellä. Mä uskon myös siihen, että ihmiset luottaa siihen oikeaan musiikin tunteeseen. Kaikki biisileirit ja tommoset – ei mua kiinnosta ne yhtään, se on liian teollista. Sitä ehkä meinasin niillä kapitalismin rattailla. Kun olet artistina musiikkiteollisuuden myllerryksessä niin sun pitää kuitenkin huorata persettä siihen rattaiden kylkeen ilman että kuitenkaan tingit sun omasta jutusta.

 

Pitäisi löytää se kultainen keskitie?

Niin! Toinen jalka on tavallaan siellä omalla maalla, mutta silti pitää ymmärtää, että se bisnespuoli on ihan helvetin tärkeä osa-alue myös, jotta se leipä pysyy suussa. Se on hyvä renki, mutta huono isäntä. Tiedätkö mitä tarkoitan?

 

Ei saisi antaa sen…

…murskata sitä taiteilijaa sinussa. Sitä omaehtoista tyyppiä joka meissä on sisällä.

 

 

Minkä takia sä uskot, että se tunne musiikin takana on ihmisille niin tärkeä? Minkä takia esimerkiksi sun musiikki koskettaa ihmisiä?

Varmaan sen takia, että mä teen tosi yksinkertaisia sanoituksia, tai ainakin yritän pitää aihepiirit sellaisina. Yritän tehdä helposti ymmärrettävää musiikkia, jotta siinä olisi paljon kosketuspintaa. Sen jään siinä veden pinnalla pitää olla tarpeeksi ohut, eikä sellainen että sun pitää hakea kaira ja tuura ja kirves eikä se ei silti saatana hajoa. Tiedätkö? Sen pitää olla sellainen, että kuuntelija saa itse kädellä rikki sen jään pinnan.

 

Kesä ja tulevaisuus – mitä odotat ja mistä olet innoissasi?

Odotan, että pääsen takaisin Tampereelle viettämään aikaa kummipojan kanssa. Se on nyt 2,5 -vuotias. Kesällä olisi myös kiva käydä Hangossa… Hei, tuolla kävelee muuten Latomaa, Yön kosketinsoittaja. Se on mun ensimmäisen Onnen Vuodet -levyn tuottaja, onko tämä nyt se hetki kun ympyrä sulkeutuu ja ura lähtee syöksykierteeseen? Toivottavasti ei. Mutta aika sattuma tavata ensimmäisen levyni tuottaja samassa paikassa, jossa kuvattiin Taivas Itkee Hiljaa -biisin musiikkivideo.

 

Ai, kuvattiinko se täällä?

Joo, Kaapelitehtaan katolla!

 

Eikö Kaapelitehdas ole ylipäätään vähän sellainen paikka, että täällä vähän kaikki kuroutuu jollakin tapaa yhteen.

On tää ilmeisesti. Olen ollut Kaija Koonkin treeneissä tuolla alakerrassa. Mutta nyt mä istun tässä ja mitä mä odotan? Odotan, että pääsen nauttimaan kesästä ja että saisin levyn valmiiksi. Niistä jutuista olen eniten innoissani. Heinäkuussa jatkuu keikat ja nyt on lomaa. Lettukahvit jos saan edes kerran kesällä niin se on hyvä.