Viime viikonloppuna Antti Tuiskun megalomaaninen jättikonsertti – tuttavallisemmin Peto Show – valtasi vihdoin Hartwall Areenan. Kymmenet tuhannet ihmiset kokoontuivat viikonlopun aikana areenalle ja pääsin nauttimaan näiden onnekkaiden joukossa. Vierailijoita nähtiin illan aikana kolmesti kun lavalla kävivät Nikke Ankara, VilleGalle sekä Jenni Vartiainen. Lisäksi illan lämmittelijänä nähtiin Roope Salminen & Koirat joka tehtävänsä mukaisesti lämmitteli koko hallin hyvälle fiiliksille jo ennen illan pääesiintyjää

Keikan jälkeen yritin kuvailla käsittämättömän hienoa iltaa ystävälleni, mutta huomasin, että oikeita sanoja oli lähes mahdotonta löytää. Olin sanaton ja häkeltynyt, astuminen ulos Areenan satumaisesta hurmiosta tuntui karulta laskulta pilvistä todellisuuteen enkä olisi osannut varmaan kertoa edes nimeäni jos joku olisi sitä kysynyt.

Olin loppuvuodesta katsomassa Antti Tuiskua Helsingin Kulttuuritalolla ja jokin tuossa konsertissa jäi minua vaivaamaan. En niinkään kokenut, että jotakin olisi puuttunut, mutta jokin illassa kyllä ehdottomasti mietitytti. Tänä lauantaina keksin vihdoin mikä se asia oli. Kulttuuritalo oli Tuiskun lavepreesensille liian pieni.

Lauantain show lähti liikkeelle poliisiauton laskeutuessa hallin katosta musiikin tahtiin eikä yleisö meinannut pysyä housuissaan kun erikoisjoukot repivät sen takapenkiltä rikollisen karismaattisen Antti Tapani Tuiskun.

Miestä on etenkin tasan vuosi sitten ilmestyneen En Kommentoi -albumin sekä sitä seuranneen massahysterian jälkimainingeissa nimitetty usein Suomen kirkkaimmaksi poptähdeksi eikä kellekään illan konserttikävijöille varmaankaan jäänyt epäselväksi miksi.

Suomessa tehdään tällä hetkellä mielestäni paljon mieletöntä musiikkia ja on upeaa, että sitä on alettu meidänkin kokoisessa maassamme viedä myös suurille areenoille. Areenan kokoiset poptähdet ovat kuitenkin Suomessa harvassa. Antti Tuisku on kuitenkin juuri sitä kaikkea; suomalainen, tanssiva, areenakokoinen poptähti. Tuisku on mielestäni varsinaisen merkityksellinen tähti Suomen musiikkitaivaalla erityisesti siksi, että hänellä riittää rohkeutta luoda ja tehdä jotakin uutta ja erilaista.

En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa suomalaiselta artistilta kuin mitä todistin viikonloppuna Hartwall Areenalla. Hädintuskin ulkomaisiltakaan, sillä Antti Tuiskun konsertti nousi helposti heittämällä samoihin sfääreihin ulkomaalaisten taiteilijatovereidensa kanssa, joita olen todistanut tuossa samassa hallissa. Heidän joukkoonsa kuuluvat mm. Pink, Lady Gaga ja Britney Spears. Ne ovat käsittämättömän suuret saappaat täytettäviksi, mutta Tuisku on selkeästi ottanut haasteen vastaan. Hän ei silminnähden halua tyytyä tavanomaiseen.

Verratessani konserttia esimerkiksi todistamiini Cheekin isosti toteutettuihin konsertteihin on mielestäni toki ilmiselvää kuinka paljon molempien artistien tapahtumiin on panostettu. Siinä missä kuitenkin esimerkiksi em. artistin konserteissa oli nähty ihan suunnaton vaiva lavasteisiin, vierailijoihin sekä pieniin yksityiskohtiin, loisti Peto Show hienoista lavasteistaan huolimatta kuitenkin kaikkein eniten juuri sisällöllään. Upeat koreografiat, illan kappaleet sekä itse artistin ja yleisön mieletön energia olivat illan aikana täysin, sataviisikymmentäprosenttisesti pääosassa.

Ja Antti Tuiskun hymy ja liikutus onkin sitä tarttuvaa laatua. Olen hyvin onnellinen siitä, että Antti Tuisku on olemassa. Lähes yhtä iloinen olen siitä, että hänen uransa on kasvanut areenan kokoisiin mittasuhteisiin.

Hyvä fiilis oli ehdottomasti Antti Tuiskun areenakonserttien kantava teema. Välispiikeissään Tuisku muistutti kaikkea sekä suvaitsemaan muita, että olemaan juuri se ihana oma itsensä, samalla laulujen lomasta pystyi kuulemaan viestejä niin kehonkuvan kuin muutenkin oman itsensä hyväksymisestä. Myös hallissa näkyi nuoria ja vanhoja, suuria ja pieniä sekä lyhyitä ja pitkiä fiilistelijöitä. Vaikka enemmistö hallin väestä olikin varmasti nuoria naisia, tanssi vieressäni jo reilusti eläkeiän ylittänyt vanhempi mies.

Ja se onkin hieno asia, sillä se on jotain mikä on muuttunut viime vuosikymmenen aikana suuresti. En uskalla sanoa näin edes vielä viime vuodesta, mutta 2016 taitaa jo vihdoin olla sellainen vuosi jolloin todellakin on jopa siistiä tykätä Antti Tuiskusta. Kriitikot ja massat ovat ottaneet tämän jo yli vuosikymmenen vaihtelevasti uraansa luoneen artistin vihdoin omakseen puhumattakaan siitä, että lisäksi Tuiskulla on tukenaan mukanaan kasvaneet ja aikuistuneet kymmenvuotiset fanit. Mikä matka tämä onkaan ollut.

Ja voi, minkälainen matka se tuleekaan olemaan.