Yksi esiintyjistä joita odotin ehdottomasti eniten koko Ruisrockin aikana, oli katkonaisesti milleniumin jälkeen kasassa ollut Don Huonot, joka nousi Rantalavalle sunnuntain päätteeksi. Vaikka bändi onkin pitänyt pillit tiiviisti pussissa melkein kymmenisen vuotta, nähtiin Donkkarit Ruisrockin lavalla viimeksi viisi vuotta sitten kun bändi teki lyhyen paluun vetämällä erikoiskeikan mm. juuri Ruisrockissa.  Nyt Don Huonot teki jälleen kunniaa Ruisrockille tuomalla 25-vuotisjuhlakiertueensa Ruissalon lavoille.

En ole muistaakseni nähnyt Donkkareita koskaan livenä — kun bändi hajosi “ensimmäistä kertaa” vuonna 2002 olin 11-vuotias ja mielenkiinnon kohteisiini kuuluivat lähinnä artistit jotka pärjäsivät huomattavasti paremmin ulkomusiikillisilla lahjoillaan kuin Seireenin kaltaisilla superbiiseillä (ei niistä artisteista tällä kertaa sen enempää, kröhöm).

Don Huonot nousi Ruisrockin rantalavalle sunnuntai-iltana ja oli viimeinen esiintyjä jota jäimme festarialueelle katsomaan ennen kuin suuntasimme kohti kotia. Olin ihan sairaan innoissani kun bändi nousi lavalle! Ensimmäisen biisin aikana tekniikassa oli kuitenkin jotakin häikkää eivätkä laulut kuuluneet kunnolla mistä alkoikin ihan oma shownsa.

Ei ole mitenkään uutta, että tekniikka joskus pettää. Oikeastaan se on niin ei-uutta, että itse harvemmin edes jaksan enää edes kummemmin kiinnittää huomiota tekniikan temppuiluun keikoilla sillä se on ihan tavanomaista. Odotan vain kärsivällisesti, että ongelma korjataan ja voin jälleen nauttia keikasta täysin voimin. Olen pitänyt aina ihan itseisarvona sitä, että artisti esiintyy silti parhaansa mukaan vaikka ääntä ei kuuluisikaan. Olen jopa todistanut artisteja, jotka huudattavat yleisöä taidokkaasti ilman mikrofoniakin samalla kun tekniikkaa korjataan. Hyvä esiintyjä ei hätkähdä pienistä.

Kalle Aholaa kuitenkin suututti tekniikan toimimattomuus siinä määrin, että hän päätti heittää koko mikrofonin ständeineen alas lavalta, huutaen samalla aggressiivisesti vittusaatanaa lavan sivuille, vaikka uusi, toimiva mikrofoni oli jo matkalla. Aggressiivinen kiroaminen ja huuto jatkui loppukappaleen ajan ja sen päätyttyä juoksi Ahola vielä lavan sivulle crewnsa luokse antamaan palasen mieltään.

Olin itse juuri tämän aikana kuvaamassa photopitissä lavan ja yleisön välissä ja näin siksi tämän kaiken lähietäisyydeltä, ja voin ihan rehdisti myöntää, että yleisön edustajana minulle tuli näistä raivareista äärimmäisen ahdistunut ja kiusaantunut olo.

Koska olin itse Ruisrockissa työtehtävissä, en ollut maksanut lipusta, mutta tarkastellaan tätä nyt kuitenkin siitä näkökulmasta, että olisin yksi maksaneista festivaalikävijöistä joka on erityisesti saapunut Ruissaloon katsomaan juuri Don Huonoja. En tietenkään voi puhua sen puolesta mitä muut hakevat kulttuurielämyksiltään kuten keikoilta ja festareilta, mutta itse haen ehdottomasti hyvää fiilistä sekä tietynlaista kipristelyä vatsanpohjassa kun bändi kenties soittaa just sen oman lempparibiisin. Lisäksi haen tietynlaista pakoa ja henkireikää omasta elämästä, jossa ihmisiä vituttaa, minua vituttaa, kaikkia vituttaa ja asiat ovat paikoittain hektisiä ja stressaavia. Keikoilla näitä asioita ei tarvitse miettiä koska musiikki vie ja kaikilla on kivaa. Artisti on lavalla tarjotakseen tämän fiiliksen yleisölle sekä esitelläkseen omaa taiteellista näkökulmaansa.

Mutta mitäpä sitten kun keikalla ei tulekaan sitä hyvää fiilistä — kun lavalla oleva artisti onkin se ketä silminnähden vituttaa ja joka paiskoo mikrofonitelineitä ja huutaa vittusaatanaa. No se vittusaatana tarttuu ja itselle tulee väkisinkin hieman kusetettu olo. Sellainen, että mitäpä minä nyt tänne olen tullut katselemaan tuota kun ei tuokaan haluaisi olla tuossa. Sitä alkaa tuntea olonsa sellaiseksi musiikin kuluttajaksi, joka on väärässä paikassa väärään aikaan ja joka on tunkeutunut nyt liian yksityiselle alueelle, jossa ei saisi kulkea. Se on harmittavaa koska artisti kuitenkin oletettavasti tarvitsee ja tahtoo (?) ihmisiä keikoillensa.

En nyt mitenkään syvästi traumatisoitunut Kalle Aholan raivareista Ruisrockin lavalla, mutta ne harmittivat kovasti sillä paska energia usein tarttuu ja niin tälläkin kertaa. Kyse oli tässä tapauksessa vain ensimmäisestä biisistä ja koko loppukeikka sujui leppoisissa merkeissä, mutta itse koin hyvän fiiliksen kaikonneen jo ensimmäisen kappaleen aikana sillä aggressiivinen vittusaatana oli itselleni niin suuri turn-off. Itselleni keikka ei tuntunut vittusaatanan jälkeen enää aidolta ja välittömältä vaan jokainen ilonpilkahdus ja hymy tuntui vain väkinäiseltä ja päälleliimatulta – vaikkei se sitä välttämättä olisi ollutkaan. Tuli vähän sellainen fiilis, että miksi toi nyt tollein muka tossa hymyilee niin kuin sillä olisi kivaa kun sitä oikeasti vaan vituttaa olla tuolla.

Don Huonot keräsi vittusaatanasta huolimatta Rantalavan ympäristön täyteen tuhansia fiilistelijöitä ja tarjoili kasapäin vanhoja Donkkari-klassikoita. Lavalla nähtiin myös upeita liekkejä sekä vierailemassa mm. Laura Närhi. Loput keikasta sujui tosiaan leppoisissa merkeissä ja olihan se nyt saatanan kova, jos eivät alun kommellukset olisi vaikuttaneet omiin fiiliksiini. Keikka nähtävillä YLE Areenasta 15.7. saakka täällä.