Pidin Sotke Mut -debyytistä ihan valtavasti, se on edelleen yksi suosikkilevyjäni. Muistan ihastuneeni välittömästi siihen, että kuulin Sannissa pitkästä aikaa Suomen artistikentällä jotakin erilaista. Koska pidin edellisestä levystä niin kovasti, odotin sekä innolla, että jännityksellä uutta albumia. Sotke Mut alkaa olla soittimessani kulutettu niin loppuun etten malttanut odottaa sille jatkoa, samalla kuitenkin jännitin sitä täyttäisikö Lelu odotukset. Toinen levy on artistille usein näytön paikka ja niin nytkin.

Ennen julkaisuaan levyltä pudoteltiin Spotifyhin ihan noin niin kuin kiusallaan maistiaiseksi muutamia kappaleita kunnes levy saatiin lopulta kuunneltavaksi kokonaan. Pidättäydyin itse irtobiisien kuuntelusta lukuunottamatta ensimmäistä sinkkulohkaisua 2080-luvulla, sillä olin kiinnostunut kuuntelemaan levyn ensimmäistä kertaa nimenomaan kokonaisuutena. 2080-luvulla sai sen verran huomiota somessakin, ettei siltä oikein voinut pidättäytyä. Vannon, että osasin puolet kappaleen (mahtavista) lyriikoista ennen kuin olin edes kuunnellut koko biisiä. Vaikka tekstistä innostuinkin, ei itse kappale sytyttänyt aivan niin paljon kuin olisin toivonut.

Samoin kävi myös itse levyn kanssa, periaatteessa Lelu kuulostaa oikein mainiolta, mutta lopulta en innostunut siitä ensikuulemalta aivan niin paljon kuin olisin toivonut. Lelu on kuitenkin (onneksi) levy joka paranee jokainen kuuntelukerta. Se ei sytyttänyt vielä ihan toisellakaan kuuntelukerralla eikä välttämättä kolmannellakaan, mutta nyt vajaa viikon levyä kuunnelleena olen huomannut senkin nousseen levyhyllyni tämänhetkiseksi suosikiksi.

Ensikuulemalta hämmennyin ensimmäisenä siitä kuinka samankaltaisia biisejä levyltä löytyy, kokonaisuutena levyn tajunnanvirtaan hukkuu helposti, mutta on vaikeaa nostaa esille useampaa poikkeuksellisen hyvää biisiä. Niitä kuitenkin on; selkein superkappale on levyn alkupuoliskolta löytyvä Supernova, joka kuulostaa selkeältä Sanni-sinkulta ja povaankin (/toivon) siitä kovasti sellaista. Myös kappale Isin Tyttö koskettaa minua hirveästi ja on mielestäni erittäin tärkeä ja relevantti kappale myös yleisellä tasolla, mielettömän kaunis teos. Omaksi suosikikseni täysin henkilökohtaisella tasolla on noussut levyn toiseksi viimeinen kappale Kokaiini, jossa on vain sitä jotain.

Näitä haikeita kappaleita löytyy levyltä enemmän kuin niitä vauhdikkaampia, levyn ainoat särmäkappaleet ovat oikeastaan Pojat (jossa kuullaan myös Tippa T) sekä aiemman levyn Sotke Mut (S&M)-kappaleen tematiikkaa jatkava Soita Mua (S&M). Juuri näiden kaltaisia kappaleita olisin toivonut levylle muutaman enemmän. Lapsi Heurekassa myös hieman kosiskelee bailubiisejä leikkisyydellään, mutta jää kuitenkin lopulta selkeästi niiden ulkopuolelle.

Kaiken kaikkiaan levy on ehkä hieman enemmän Me ei olla enää me ja hieman vähemmän Prinsessoja ja astronautteja, mikä on ihan ok sillä näistä molemmathan ovat aivan mahtavia biisejä! Prinsessoja ja astronautteja oli kuitenkin särmikkäämpi ja ehkäpä juuri se on se mitä koen uudelta Lelu-albumilta puuttuvan. Lelu on täynnä mahtavaa tajunnanvirtaa, upeaa fiilistelyä ja taianomaista avaruudessa leijailua, mutta se ei mielestäni ole yhtä yllätyksellinen ja monimuotoinen kuin Sotke Mut eikä siksi nouse silmissäni aivan yhtä korkealle tasolle. Lelu on ikään kuin haikeampi, himpun verran surumielisempi jatke debyytille.

Lelun suurin sudenkuoppa lieneekin siis juuri ennalta-arvattavuus sillä minkäänlaista yllätysmomenttia ei oikein tule. Toisaalta Sanni on aivan mahtava juuri Sannina ja mielestäni tämän artistin suurimpia etuja on juurikin tunnistettavuus monessakin mielessä niin tekstien saralla kuin erehtymättömässä lauluäänessäkin. Hyvä levy, mutta melkein eikä just. Kymppi muttei papukaijamerkkiä.

Mielenkiinnolla ja innolla odotan miten kappaleet toimivat livenä! Uusi luku Sannin matkalla on auennut. Tässäpä vielä uusi levy kuunneltavaksi, kertokaa toki mitä tuumitte: