Yhdysvaltalainen vaihtoehtorockbändi Taking Back Sunday saapui ensimmäistä kertaa Suomen maaperälle viime viikolla. Ennen vuosituhannen vaihdetta perustettu orkesteri yhdistelee musiikissaan vaihtoehtorockia, emoa ja post-punkia. Uransa aikana miljoonia levyjä myyneen yhtyeen kuudes studioalbumi Happiness Is ilmestyi viime keväänä. Omiin suosikkeihini bändi kuului kymmenisen vuotta sitten jotan odotin iltaa enemmän kuin innolla.

Saavuin Nosturin yläkertaan sopivasti ajoissa katsastamaan myös illan lämmittelijän, New Deadlinen. Alunperin Lahdesta ponnistava punk rock -poppoo oli saanut saliin jo kerättyä ihan kivasti porukkaa. Sali oli rajattu Nosturille poikkeuksellisesti niin, että anniskelualue jatkui baarialueelta miksauspöydän ohi aina lavan eturiviin saakka ja alaikäisille oli rajattu vain muutaman metrin levyinen karsina alakerran sisäänkäynnin tuntumasta. Vaikka lämppärin aikana saliin olikin kertynyt kivasti kourallinen yleisöä, alkaa minua hieman huolestuttaa kun itse illan pääesiintyjän soittoajan lähestyessä sali ammottaa edelleen tyhjyyttään ja yleisö on väljää aina baarin takaseinästä eturiviin saakka. Taking Back Sundayn noustessa lavalle jäsenten kasvoilta paistaa harmillinen ja röyhkeä vitutus. Keikan lähestyessä puoliväliään nojaudumme molemmat ystäväni kanssa kohti toisiamme ja huudamme samaan aikaan toistemme korvaan; “Mä olen aika pettynyt!”

Tunnelma salissa on jotenkin kiusallinen. Yleisö vaikuttaa anteeksipyytelevältä sen vuoksi, että Nosturi on niin tyhjillään ja itse bändi taas turhautuneelta raahautuessaan Suomeen saakka näinkin tyhjälle keikalle. Ilta kuitenkin tuntuu paranevan biisi biisiltä ja bändinkin hiljalleen asettuessa lavalle kääntyy yleisön vähäisyys lopulta näin katsojan suunnalta jopa plussaksi. Loppujen lopuksi keikka jolta poistuin olikin aivan äärimmäisen intiimi ja sen vuoksi myös miellyttävällä tavalla henkilökohtainen. Yleisöä oli ehkä vähän, mutta ne jotka olivat saapuneet paikalle olivat keskivertoa enemmän mukana meiningissä ja kaikkien kasvoilta paistoi ilo ja intohimoinen fiilistely.

Toisaalla Taking Back Sunday on tottunut soittamaan huomattavasti suuremmille yleisöille – Suomessa edes Nosturi ei täyttynyt. Vaihtoehtorockia, emoa ja post-punkia musiikissaan yhdistelevän Taking Back Sundayn kulta-aikakin toki Suomessa sijoittuu omasta mielestäni jo vajaa kymmenen vuoden taakse.  Tänä aikana bändiä ei ole nähty Suomessa kertaakaan. Myöhemmin istumme iltaa alakerrassa bändin kitaristin Eddie Reyesin kanssa, joka tylyttää meitä pienestä yleisömäärästä ja siitä kuinka paskaa on viettää heille merkittävää kiitospäivää tuhansien kilometrien päästä perheestään jollakin pikkuklubilla Suomessa, jota ei ole edes myyty loppuun kun on aiemmin tottunut soittamaan keikkoja kymmenenkertaisille yleisömäärälle.

Mutta entä se laatu eikä määrä? Itse nautin koska tahansa mielummin pienemmästä keikasta, jolla kaikki ovat aidosti mukana kuin suuresta keikasta, jossa on nihkeä meno ja yleisö täynnä nyökytteleviä rokkipoliiseja. Toki ilta oli sekä kiertueen ensimmäinen, että bändin ensimmäinen koskaan Suomessa. Se, että bändi möisi edes Nosturin loppuun Suomessa, vaatisi sitä, että asian eteen tehtäisiin edes jonkin verran myös töitä täällä.

Kaikenkaikkiaan keikasta jäi ristiriitainen, mutta lopulta ihan kiva fiilis. Sain kuulla kaikki omat suosikkini kuten Cute without the “E” (Cut From The Team) sekä MakeDamnSure ja teinityttö sisälläni hihkui onnesta päästessään Adam Lazzaran kainaloon yhteiskuvaan. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin tunne siitä, että ilta taisi olla pääasiassa vain vanhojen aikojen nostalgisointia. Tärkeäähän toki on sekin.