Musiikkiblogosphääri täyttyy tällä hetkellä mitä mielenkiintoisimmista mielipiteistä koskien Spotifyta ja päätin itsekin tunkea oman lusikkani tähän soppaan. Puheenvuoron avasi Jukka #KOVAAPASKAA -blogissaan kertoen hylänneensä Spotifyn ja siirtyneensä Radio Helsingin pariin. Kalenterikarjumme Mikko taas ei suostu palvelua hylkäämään ja Anton Vanha-Majamaa uskoo uudistumiseen.

Minä en viihdy radion parissa muutamaa päivää pidempään. Siellä vaan puhutaan ja mainostetaan valtaosa siitä ajasta kun minä tahtoisin kuunnella musiikkia ja kyllä minä siitä niin mieleni pahoitan. Ja kyllä hauskoja puhuvatkin, mutta kun minä tahtoisin vain kuunnella. Kun minä pistän levyn soittimeen, minä todella kuuntelen sitä. Fyysisiä levyjä kuunnellessa saan musiikkiin syvemmän kosketuksen ja kykenen keskittymään siihen kokonaisvaltaisesti. Myös erilaiset albumikokonaisuudet tarjoavat kuunteluelämyksen, johon yksikään yksittäinen kappale ei kykene. Konseptialbumit ovat kaunis, mutta katoava luonnonvara.

Miten minun musiikin kuunteluni sitten eroaa Spotifyssa ja sen ulkopuolella? Jukka oli kirjoituksessaan aivan oikeassa siinä, että Spotifyssa on helpompi skipata biisejä ja sen teenkin. Yksittäisiin hitteihin kohdistuva huomio kulminoituu Spotifyhin käyttipä sitä sitten kuinka tahansa. Spotifyssa käytän tätä hyväkseni ja kokoan kappaleiden ympärille soittolistoja esimerkiksi eri tunnetilojen mukaan, sekä tallennan itselleni muistiin muistamisen arvoisia kappaleita. Tähän tarkoitukseen Spotify onkin oikein mainio, tai ainakin yksinkertaisempi kuin aikaisempi metodini polttaa mielestäni nerokkaita soittolistoja cd-levylle neljä kertaa vuodessa.

Lisäksi etsin Spotifyn kautta uutta musiikkia tai syvennän tuntemustani artisteihin joista minulla jo kevyt mututuntuma. Spotifyn radiot ovat olleet minulle myös lähiaikoina huikea tapa löytää uutta, ja koko Spotifyn top-listojen kautta pysyn joten kuten kärryillä mainstreamin suosiossa kylpevistä kappaleista siinä missä henkilökohtaisesti en niinkään kuluta valtavirran musiikkia. Lisäksi Spotifysta voi seurata kavereiden luomia listoja tai lähetellä toisilleen biisejä, joten myös palvelun sosiaalinen funktio tuo kivan lisän. Jopa aiemmin vihaamani mainokset ovat antaneet myös jotain hyvää, sillä olen löytänyt mm. yhden suosikkibändeistäni moisen kautta.

Spotifyn saa nykyään ladattua kaikkiin mahdollisiin laitteisiin ja sen saa pidettyä helposti mukana mobiilina. Jättääkö siis Spotifyn käyttäjä levyn ostamatta? Mielestäni tulee muistaa, että Spotify musiikki ei ole edes omaa, vaan ikään kuin lainassa. Omassa tapauksessani siis mikäli Spotifysta löytämäni musiikki vakuuttaa, käyn ostamassa fyysisen levyn sekä jatkan sen kuluttamista sekä fyysisen albumin muodossa, että Spotifyn kautta. Näin myös artisti saa minulta tuplatuoton, sillä olen sekä maksanut itse levystä, että kerrytän sille jatkuvasti kuuntelukertoja joista lopulta maksetaan artistille myös. Ehkä liian vähän, mutta maksetaan kuitenkin. Spotify tuottaa artistille siis pidemmällä tähtäimellä kuin kokonaisen levyn kertaosto.

Niistä kerrytetyistä summista ei kuitenkaan itse taiteilija hihku. Mokoman kappaleita oli kuunneltu heinä–syyskuun välisenä aikana vuonna 2009 tasan 118 119 kertaa, mistä Spotify maksoi Mokoman levy-yhtiölle Sakara Recordsille 31,40 euroa. Anssi Kela tilitti omat Spotify-tulonsa blogiinsa. Sekään ei ollut kaunis näky.

Valitettavaa on, että elämme aikoja jolloin ihmiset tahtovat kaiken ilmaisesti. Minäkin tahdon! Kuluttajalla on täysi oikeus käyttää palveluita joita tarjotaan ja siitä olisi typerää syyllistää ketään. Ilo irti kaikista mahdollisuuksista! Samalla mielestäni kuluttajalla on kuitenkin aina myös kevyt vastuu – kuten noin elämässä muutenkin olipa kyse sitten musiikista tai ekologisesta jalanjäljestä. Vain muuttamalla omia tottumuksiaan voi vaikuttaa isoon kuvaan.

Miten tätä vastuuta voi sitten kantaa? Mikä on paras tapa tukea musiikkia tai itse artistia? Se lieneekin nykyään vaikein kysymys. Itse keikat ja sieltä löytyvä merchandise ovat oman käsitykseni mukaan suorin tapa ja siksi olen pyrkinyt ostamaan edes merch-kojusta aina jotakin vaikka olisin itse keikalle päässytkin listan kautta. Poden syyllisyyttä siitä, etten tue taiteenmuotoa, jota rakastan eniten maailmassa.

Toisaalta Spotify on ollut mielestäni enemmän kuin mainiosti kehitetty korvike musiikin laittomalle lataamiselle. Itse olen ilokseni saanut huomata, että olen lopettanut musiikin lataamisen laittomasti verkosta täysin. Peruskoulussa se oli kaikille arkipäivää, mutta iän karttuessa olen muutenkin alkanut ymmärtää suurempaa kuvaa ja olen iloinen, että (lähes) kaikki musiikki on nyt helposti käsillä. Olen hyvin kiitollinen Spotifysta. Maksan siitä vajaan kympin kuussa ja teen sen mielelläni. Voisin jopa maksaa enemmän mikäli se toisi suuremmat palkkiot itse artisteille, mutta samalla uskon, että jos Spotifyn ilmaisversio lakkaisi olemasta, ei Spotify ajaisi enää samalla tavoin asiaansa musiikin laittoman latauksen korvaajana vaan ihmiset palaisivat latailun pariin.

9,99€/kk – puhdas omatunto.

Miksi koen vastuuntuntoa kuluttaessani musiikkia? Koska se on minulle niin tärkeää. Eikö olisikin aivan kamala ajatus herätä jokin päivä niin, ettei maailmassa olisi enää musiikkia? Toki, ihmiset eivät koskaan lakkaa sitä tekemästä, mutta mitä jos tämä kaikki myllerrys eskaloituisikin siihen pisteeseen, että ainoa tapa kuunnella musiikkia olisi enää mennä katsomaan sitä livenä? Kotioloissa se ei olisi enää mahdollista. Cd-levy olisi kuollut. Spotify olisi kuollut. Internet olisi kuollut. Kaikissa valinnoissani tänä päivänä tähtään kohti sitä, ettei tämä olisi koskaan mahdollista vaan musiikin tekeminen, tuottaminen, markkinoiminen ja julkaiseminen olisi tulevaisuudessakin toteutettavissa.

Musiikkiteollisuus on murroksessa, sitä ei kai voi kukaan kieltää. Oikeita vastauksia ei kai vielä ole kellään joten toistaiseksi vasta haetaan haparoiden suuntaa. Se on välillä aikamoista hakuammuntaa ja erilaisia keinoja pitää kokeilla, jotta ne todella voi todeta hyviksi tai huonoiksi. Ja mihin tarvitaan levy-yhtiöitä jos ei ole levyjäkään? Olisiko musiikin tulevaisuus kuitenkin musiikkitoimistoissa? Managereita toki tarvitsee aina, mutta riittäisikö artistille tulevaisuudessa moisen lisäksi pelkkä PR-vastaava sekä omat, suorat sopimukset Spotifyn sekä sen kaltaisten tahojen kanssa? Onhan moista muutosta jo huomattukin kun esimerkiksi Warnerin supermanageri Carla Ahonius siirtyi major labeliltään Fullsteamille, joka on itsessään paljon laajempi kokonaisuus kuin pelkkä levy-yhtiö.

Minä uskon kuitenkin fyysiseen levyyn, sen voimaan sekä siihen ettei se koskaan kuole. Sen herättämiä tunteita lienee mahdotonta korvata minkäänlaisilla tiedostomuodoilla tai ohjelmilla. Eivätkö digitaalinen ja konkreettisesti kosketeltavissa oleva musiikki voisi elää rinnakkain? Koska ihmiset tahtovat kaiken jatkuvasti nopeammin, helpommin ja halvemmalla lienee väistämätöntä, että jotakin on tehtävä. Voisiko ratkaisu kenties löytyä Spotifysta? Olisiko sitä mahdollista kehittää tulevaisuudessa niin, että se tukisi jatkossa entistä enemmän musiikkia sekä sitä tuottavia artisteja ja toimisi muutenkin yhä enemmän musiikkiteollisuuden hyödyksi?

Maailma kehittyy ja musiikkiteollisuus yrittää hädissään pysyä perässä. Tänä päivänä ihminen on valmis maksamaan monta sataa euroa soittimesta, jolla tahtoo musiikkinsa kuunnella muttei suostu maksamaan itse musiikista jota sillä soittaa. Sitä vastaan on vaikea taistella. Albumiformaatti tekee kuolemaa ja eteenpäin pusketaan yksittäisten singlejen voimin. Se on minusta pelottavaa, tätäkö on nykyajan rakkaus musiikkiin? Musiikki on vain kertakäyttötavaraa – hetki tuulessa jonka korvaa pian toinen. Ei enempää, sillä mitään konkreettistakaan ei siitä enää pian jää. Mihin meillä on niin valtava kiire?