Löysin Rival Sonsin kaksi vuotta sitten Ruisrockissa, kun äitini oli kannustanut ehdottomasti tsekkaamaan bändin keikan festareiden aikana. Olin tuolloin paikan päällä kuvaamassa ja koska aikataulusta ei löytynyt muutakaan mielenkiintoista samaan aikaan, suuntasin Rival Sonsin kuvausaitaukseen. En pettynyt. Muistan edelleen seisoneeni lavan edessä suu auki täydellisen kykenemättömänä liikkumaan mihinkään suuntaan. Olin vain niin kertakaikkisen hämmästynyt Jay Buchananin äänestä ja kaikenkaikkiaan koko poppoon energiasta.

Kaksi vuotta ja lukuisia keikkoja myöhemmin löysin itseni tiistai-iltana Helsingin Circuksesta, jossa lavalle nousi jälleen yksi suosikkibändeistäni. Illan lämmittelijäksi bändi oli tuonut mukanaan Jameson & Co -aktin ja saapuessani paikan päälle lavalla rämpyttelikin niin lahjakas yhden miehen show, että ihan harmitti, etten ollut ehtinyt töistä paikalle aikaisemmin.

Etukäteen minua hieman jännitti “uusi” Rival Sons. Bändin uusinta levyä Great Western Valkyrie en ollut ehtinyt kuluttaa vielä samanlaisella intohimolla kuin bändin edeltäviä julkaisuja, ja myös bändin uusi astetta sliipatumpi ja noin sata astetta vahvempi brändäys myös epäilytti hieman. Sisälläni kyti hiljainen pelko siitä, että suosikkibändini ei olisi enää niin huikea kuin aina ennen.

Bändin astellessa lavalle kaikki nuo pelot – luojan kiitos – katosivat kuitenkin tuhkana tuuleen. Buchananin keuhkoista lähtevä ääni kajahti edelleen sellaisella voimalla, että se melkein hipoi hiuksiani pamahtaessaan lavalta kohti takaseinää. Uusi, hämmentävä stailaus hyväksyttäköön, sillä se ei onneksi tunnu tulevan järjettömän intohimoisen musiikin ja sitäkin intohimoisemman yleisön väliin.

Yleisöstä puheenollen, Helsinki tuntui olevan liekeissä. Koin sisälläni äärimmäistä lämpöä huomatessani kuinka suurella rakkaudella ja kovaäänisin suosionosoituksin suomalainen yleisö otti Rival Sonsin vastaan.

Haastattelin bändin rumpalia Mike Mileyta samaisessa paikassa muutama vuosi sitten, ja mieleeni on jäänyt kytemään erittäin vahvasti jotakin jota hän silloin minulle kertoi, sillä en toistaiseksi ole keksinyt vielä mitään mikä kuvastaisi Rival Sonsia paremmin. Kysyin häneltä tuolloin uskooko hän, että Rival Sonsin kappaleet ovat niin intensiivisiä sen vuoksi, että ne on kirjoitettu niin lyhyessä ajassa. (Bändillä on ollut tapana selviytyä levyjensä kirjoitusprosesseista aina alusta loppuun vain kolmessa viikossa!) Mike oli ehdottomasti samaa mietä ja vertasi Rival Sonsin musiikkia rodeoon:

“Nouset härän selkään, portti avataan, ja härkä juoksee ulos ja yrität vain pitää siitä kiinni henkesi edestä. Käväisemme todella huonon keikan rajamailla joka ilta sillä joko ratsastat sillä härällä ne kaikki kahdeksan sekuntia tai sinkoudut sen selästä ja murrat niskasi. Siksi musiikkimme kuulostaa niin intensiiviseltä – se voisi hajota kappaleiksi millä hetkellä tahansa.”

Löysin Rival Sonsin kaksi vuotta sitten Ruisrockissa, kun äitini oli kannustanut ehdottomasti tsekkaamaan bändin keikan festareiden aikana. Olin tuolloin paikan päällä kuvaamassa ja koska aikataulusta ei löytynyt muutakaan mielenkiintoista samaan aikaan, suuntasin Rival Sonsin kuvausaitaukseen. En pettynyt. Muistan edelleen seisoneeni lavan edessä suu auki täydellisen kykenemättömänä liikkumaan mihinkään suuntaan. Olin vain niin kertakaikkisen hämmästynyt Jay Buchananin äänestä ja kaikenkaikkiaan koko poppoon energiasta.

Kaksi vuotta ja lukuisia keikkoja myöhemmin löysin itseni tiistai-iltana Helsingin Circuksesta, jossa lavalle nousi jälleen yksi suosikkibändeistäni. Illan lämmittelijäksi bändi oli tuonut mukanaan Jameson & Co -aktin ja saapuessani paikan päälle lavalla rämpyttelikin niin lahjakas yhden miehen show, että ihan harmitti, etten ollut ehtinyt töistä paikalle aikaisemmin.

Etukäteen minua hieman jännitti “uusi” Rival Sons. Bändin uusinta levyä Great Western Valkyrie en ollut ehtinyt kuluttaa vielä samanlaisella intohimolla kuin bändin edeltäviä julkaisuja, ja myös bändin uusi astetta sliipatumpi ja noin sata astetta vahvempi brändäys myös epäilytti hieman. Sisälläni kyti hiljainen pelko siitä, että suosikkibändini ei olisi enää niin huikea kuin aina ennen.

Bändin astellessa lavalle kaikki nuo pelot – luojan kiitos – katosivat kuitenkin tuhkana tuuleen. Buchananin keuhkoista lähtevä ääni kajahti edelleen sellaisella voimalla, että se melkein hipoi hiuksiani pamahtaessaan lavalta kohti takaseinää. Uusi, hämmentävä stailaus hyväksyttäköön, sillä se ei onneksi tunnu tulevan järjettömän intohimoisen musiikin ja sitäkin intohimoisemman yleisön väliin.

Yleisöstä puheenollen, Helsinki tuntui olevan liekeissä. Koin sisälläni äärimmäistä lämpöä huomatessani kuinka suurella rakkaudella ja kovaäänisin suosionosoituksin suomalainen yleisö otti Rival Sonsin vastaan.

Haastattelin bändin rumpalia Mike Mileyta samaisessa paikassa muutama vuosi sitten, ja mieleeni on jäänyt kytemään erittäin vahvasti jotakin jota hän silloin minulle kertoi, sillä en toistaiseksi ole keksinyt vielä mitään mikä kuvastaisi Rival Sonsia paremmin. Kysyin häneltä tuolloin uskooko hän, että Rival Sonsin kappaleet ovat niin intensiivisiä sen vuoksi, että ne on kirjoitettu niin lyhyessä ajassa. (Bändillä on ollut tapana selviytyä levyjensä kirjoitusprosesseista aina alusta loppuun vain kolmessa viikossa!) Mike oli ehdottomasti samaa mietä ja vertasi Rival Sonsin musiikkia rodeoon:

“Nouset härän selkään, portti avataan, ja härkä juoksee ulos ja yrität vain pitää siitä kiinni henkesi edestä. Käväisemme todella huonon keikan rajamailla joka ilta sillä joko ratsastat sillä härällä ne kaikki kahdeksan sekuntia tai sinkoudut sen selästä ja murrat niskasi. Siksi musiikkimme kuulostaa niin intensiiviseltä – se voisi hajota kappaleiksi millä hetkellä tahansa.”