Tämä on ollut oikea upeiden keikkojen superviikko, jonka kääntämistä kalenterista olen odotellutkin jo kuukausia! Ensin sain nauttia Rival Sonsista Circuksessa ja eilen Parkway Driven keikasta samaisella lavalla. Tänään riennän kohti Nosturia ihailemaan teinivuosieni suosikkia Taking Back Sundayta. Oh, boy.

Saapuessani keikkapaikalle eilen illan toisen lämppärin Carnifexin noustessa lavalle, en voinut kuin katsoa vuoroin lavaa ja vuoroin sen edessä poukkoilevaa yleisöä ja pohtia kuinka hämmentävän yli olen kasvanut koko skenestä. Muutama vuosi sitten viihdyin metalcore-keikoilla monta kertaa viikossa ja monta viikkoa kuukaudesta, mutta nykyään panostan vain noilta vuosilta kytemään jääneisiin suosikkeihini ja kotona yhtä intensiivinen ja raskas musiikki raikaa harvemmin kuin koskaan ennen. Juuri noilla mieleen jääneillä suosikeilla on kuitenkin oikein erityinen paikka sydämessä ja Parkway Drive on yksi näistä bändeistä.

Nykyään koen yhä useammin ja useammin törmääväni bändeihin joiden huuto ja raivopaahto on itselleni yksinkertaisesti liikaa, sillä en koe saavani mistään oikein kiinni. Olen mielestäni musiikin suhteen todella avoin, mutta olipa se sitten minkälaista tahansa – metallia, poppia, hip hoppia tai tanssimusiikkia – minä tarvitsen kuuntelijana aina jonkinlaisen ”koukun.” Esimerkiksi Carnifexilta tuollaista koukkua ei löydä, Parkway Drivelta taas löytyy.

Parkway Driven meininkiin pystyi – kuten aina – eilenkin luottamaan. Bändi selkeästi nauttii lavalla olemisesta ja bändin solisti Winston McCall huokuu positiivista energiaa ympärilleen kuin aurinko. Myös yleisö on intohimoisesti meiningissä mukana ja noin kaksikymmentä intohimoista stage divaajaa heitetäänkin keikkapaikalta ulos, osa jopa ilman kenkiä. Loppukeikka jää heiltä näkemättä. Ymmärrettäisiimpä Suomessakin paremmin metalcoren henkeä.