Minun on pakko myöntää, että olen aika huono hipsteri. En osaa snobbailla musiikin suhteen enkä ole aina perillä ihan kaikista supersiisteistä underground-tulokkaista. Totuus on, että olen kuitenkin myös tosi huono rokkari, hieman kyseenalainen hevari ja varsinkin aivan sysihuono poppari, koska en ole koskaan oikein ollut uskollinen millekään genrelle.

Sekavimmilta soittolistoiltani saattaa löytyä peräkkäin August Burns Rediä ja Lady Gagaa. Kuinka hämmentävää. Jos oikein villiksi olen ryhtynyt, saattaa kaikkein pirteimmältä soittolistalta löytyä jostain välistä joku hassunhauska Disney-piirretyn tunnusbiisi. Se on ihan helvetin omituista, mutta uskon, että siksi olen musiikinkuuntelijana rikkaampi. Elämäni olisi aika paljon kurjempaa jos rajoittaisin itseltäni asioita, joista oikeasti pidän.

Olisi tosi mielenkiintoista oppia enemmän ihmisen elämänkaaresta musiikinkuuntelijana; siitä miten lapsi alkaa lastenmusiikin jälkeen etsiä uusia suosikkeja populaarimusiikista edeten poikabändien kautta aina hipsteribändien kärkikastiin tai erikoistuen örinäheviin ja pitkän tukan kasvattamiseen jotta se heiluisi mahdollisimman kivasti sen tahtiin. Pienet lapset kai hakevat musiikiltaan yksinkertaisuutta, ja se on ihan ymmärrettävää. 3-vuotiaan tuskin voi olettaa kuuntelevan Mozartia viinilasi sormiensa välissä keskustellen siitä kuinka “tämä on tosi miellyttävää musiikkia” ja kuinka kekseliäästi sävelmä on rakennettu.

Toisaalta tiedän myös monia ihania, pieniä musiikkisnobi-prodigyjä, jotka kuuntelevat aivan sokerihumaloissaan jo muutaman vuoden iässä nopeatempoista heviä ja ovat siitä aidosti suunnattoman innoissaan. Kummityttöni kuunteli jo muutaman vuoden ikäisenä innoissaan Mindless Self Indulgencea vaikka moisen musiikin luulisi kuulostavan lapselle hirviömäiseltä. Musiikkimieltymyksissämme on isojakin eroavaisuuksia jo pienestä pitäen ja se on aika hauskaa. Monet meistä kuuntelevat samat Rati riti rallat pienenä ja vasta myöhemmin kasvamme kaikki erilaisiksi musiikinkuuntelijoiksi.

(Olisi myös mielenkiintoista ymmärtää miksi jotkut meistä suhtautuvat musiikkiin niin intohimoisesti ja jotkut hädintuskin kuuntelevat sitä.)

Olen itse hyvinkin omistautunut fiiliskuuntelija ja valitsen musiikkini yleensä alitajuisesti mielialan tai jopa vuodenaikojen mukaan. Soittolistoihini käytän tolkuttomasti aikaa jotta saisin niihin rakennettua hyvän ja luonnollisen flown, että voisin myöhemmin sitä kuunnellessani vaipua juuri sopivanlaiseen transsiin. Syksyyn ja talveen herkempiä lurituksia, synkempää manailua, sielua koskettavia akustisia rämpytyksiä sekä tunnelmallista huokailua siinä missä keväällä taas tempo nousee samalla kun luonto ympärilläni herättelee itseään; naurettavia kesähittirenkutuksia, pirteitä jumputuksia tai järjettömiä lallatteluja. Kesäisin kuuntelen välillä jopa omasta mielestäni täysin yhdentekevää musiikkia. Se ei juuri kosketa minua, mutta siitä tulee hyvä fiilis. Joskus huonokin musiikki voi olla tosi hyvää, jos siihen osaa suhtautua pilke silmäkulmassa, jos ei ota jokaista tahtia liian vakavasti ja jos hetki on oikea.

“Yhdentekevällä” musiikillakin on oma viihdearvonsa ja siksi sekin voi olla hyvinkin merkityksellistä. Ei merkityksellisen musiikin tarvitse aina olla sydänjuurista revitty biisi rakkaudesta. Se voi myös kertoa ihan vaan siitä, että nyt on muuten tosi hyvä fiilis kun oon niin helvetin kova jätkä. Tai vaikka pepuista.

Vaikka musiikki nimittäin onkin ihanan universaalia, voi käsitys hyvästä musiikista taas olla hyvinkin henkilökohtaista. Juuri se on minusta ihan sairaan siistiä. Miettikää nyt – joku omasta mielestäni typerä renkutus voikin tuoda jollekin toiselle ihmiselle ihan käsittämättömän paljon iloa. Miten ihanaa! Ja samalla niin käsittämätöntä. Miksi minä tykkään rokista, mutta naapurin Reija fanittaa iskelmää?

Maailman parasta biisiä ei voi päättää kukaan ja samalla sen voi päättää kuka tahansa. Maailman paras biisi on se, joka juuri sinusta on maailman paras biisi. Onni on, että jokainen meistä on oman elämänsä levyraadin puheenjohtaja.

Musiikkisnobina elämäni olisi takuuvarmasti kurjempaa ja rokkipoliisina olisi monesta hyvästä keikasta jäänyt varmasti kivojen muistojen sijasta käteen vain kasa kriittisiä noteerauksia ja kipeä niska liian jännittyneestä pään pudistelusta. Onneksi meillä täällä portaalissamme ei olekaan sellaisia rokkipoliiseja. On niin paljon vapauttavampaa vain päästää irti, hyppiä salakavalasti genrestä toiseen ja liittyä musiikinkuluttajien lainsuojattomiin. Musiikin villissä lännessä tulen aina olemaan paljon mielummin aivan täysi rosvo.