Olen vuosi vuodelta muuttunut mieleltäni yhä avoimemmaksi musiikinkuuntelijaksi ja ennen kaikkea uteliaaksi sellaiseksi. Sen lisäksi, että olen löytänyt omat suosikkini ja preferenssini, olen samalla myös äärimmäisen kiinnostunut suurista mainstream-ilmiöistä sekä jopa niistä artisteista joista en henkilökohtaisella edes välttämättä niinkään välitä. Viime lauantaina suuntasinkin kohti Olympia Stadionia harvinaisen uteliaana.

Kerrottakoon tässä kohtaa, että tämä on ensimmäinen kerta kun olen nähnyt Cheekin lavalla enkä siksi voi verrata keikkaa artistin aikaisempiin karkeloihin. Cheekin omiin keikkoihin en ole jaksanut paneutua ja festarikeikat taas ovat menneet päällekkäin omien suurien suosikkieni kanssa niin etten yksinkertaisesti ole ehtinyt napata Cheekkiä edes festarilavalla. Mutta tulipa sekin nyt nähtyä, ja voi juku missä mittasuhteissa.

Olen vuosia sitten kuulunut lähestulkoon Cheekin hatereihin, mutta Cheek on mielestäni vuosien saatossa osoittanut pelkäimättömyytensä ja kunnianhimonsa niinkin suurissa mittasuhteissa, että se on kääntänyt minunkin pääni ympäri. En tosin aiemminkaan ole kyseenalaistanut sitä etteikö Cheekin menestys olisi ansaittua. Viimeistään nyt stadionilla ei voinut muuta kuin nostaa kädet ilmaan ja todeta, että olipa tyypistä tai hänen musiikistaan mitä mieltä tahansa – tämä on aivan huikea saavutus.

Itse showhun – Cheekin megakonsertti Olympia Stadionilla oli hienosti järjestetty sekä tarkkaan harkittu kokonaisuus. Pihalle on pystytetty muutamia yhteistyökumppaneiden kojuja ja Iltalehti jakelee julisteita, jossa otsikoissa paistattelee itse illan tähti. Suuri lavarakennelma häkellyttää sisään astuessa ja kouraani ojennetaan välittömästi hienostununeena lehtisenä “illan menu” joka kielii siitä, että myös illan musiikkiosio on yhtä harkitusti rakennettu kuin ympäristönsä.

“Menu Olympia” sisältää kolme osiota; Juhlia ja ystävyyttä (Musiikkia, keikkoja, bileitä, tyttöjä, ystäviä, muistoja), Valoa ja varjoja (Ihastumista, rakastumista, pettymistä, kyynistymistä, katumusta, toivoa) sekä Intohimoa ja asennetta (Suuruudenhulluutta, murtumista, voitontahtoa, sekoamista, rehellisyyttä, itseluottamusta, aitoutta). Alkupalana tarjoillaan JVG ja pääruuan tarjoilee tietenkin itse illan kokki Jare Henrik Tiihonen.

Kyseessä on maailmanluokan show ja jo pelkät lavasteet itsessään uhkuvat kansainvälistä kunnianhimoa. Perisuomalaista varovaisuutta ei tämän stadionin seinien sisällä näy. Molempina iltoina stadionin tukkoon vetävä Cheek kiskoo viikonlopun aikana paikalle siis noin 80 000 ihmistä. Huomaan olevani sairaan hyvällä fiiliksellä keikan alkaessa ja olen itsekin yllättynyt itsestäni sekä siitä kuinka innoissani olen.

Heti ensimmäisen kappaleen aikana pöytään lyödään kovat kortit; liekit, videomontaasit, ilotulitukset ja Sokka Irti. Ystäväni huutaa korvaani “jos tämä keikka alkaa näin niin miten tämä voi tästä vielä jatkua?!”

Se on hyvä kysymys. Keikka kuitenkin jatkaa noususuhdannettaan ja stadionilla nähdään illan aikana niin paljon vierailevia tähtiä ettei välillä edes tunnu enää siltä, että olisi Cheekin keikalla vaan tapahtuma tuntuu megalomaaniselta supershowlta, jonka teemana sattuu olemaan Cheek. Lavalla nähdään illan aikana mm. Diandra, Elastinen, Uniikki, JVG, Sanni, Katri Helena, Jukka Poika, Jonne Aaron, Samuli Edelmann, Erin, sekä illan päätteeksi koko lavan rakenteiden huipulle rumpusetteineen nostettu Jussi69 (joka on harvinaisen huikea näky ylhäällä korkeuksissa salamoiden ja sateen piiskatetta kaupunkia). Mieletöntä miten artistit pitävät yhtä myös genrirajojen yli.

Odotuksieni vastaisesti en ehdi kertaakaan puutua keikkaan vaan tunnistan yllätyksekseni lähes jokaisen kappaleen korvakuulolta. Cheek ottaa lavan sellaisella intensiteetillä, että välillä unohdan kuinka monta muuta ihmistä on oikeasti paikalla. Välillä katson taakseni ylös katsomoihin, muistan, ja häkellyn.

Edes keikan puolivälin tienoilla rysähtävä sade ei tunnu lannistavan ketään – ei edes minua, vaikka olen saapunut paikalle lähtökohtaisesti vain uteliaisuuttani. Vedän sadetakkini niskaani ja totean sateen tuovan areenalle vain ihan mielettömän fiiliksen. Muutamaan otteeseen välähtävät salamat järisyttävät areenaa ja seinien sisällä kytee  vahva tunne siitä, että täällä todella tapahtuu juuri nyt jotakin historiallista. Keikan loppuessa olen päästä varpaisiin läpimärkä ja myös Cheekin kasvot ovat kostuneet niin sateesta kuin kyynelistäkin. Samalla kasvoilta paistaa kiitollisuus.

En kertaakaan tule edes ajatelleeksi onko Cheek tarpeeksi täyttämään presenssillään stadionin, sillä siitä ei ole kysymystäkään. Kun itselleni aiemmin tuntematon kappale Kyyneleet alkaa soida ja Cheek tuntuu pidättelevän liikuttuneisuuttaan, puren huultani ja mietin etten yksinkertaisesti voi itkeä Cheekin keikalla. Puristan sadetakin helmaani nyrkkiin ja mietin, että olen todella onnellinen saadessani olla paikalla todistamassa suomalaisen viihdemusiikin historiaa.