Oli vuosi 2008, kun löysin itseni julistein ja keikkalipuin tapetoidusta purppurasta huoneestani selailemassa tulevan kesän Provinssirockin esiintyjälistaa koneeltani. Lempibändi, lempibändi, lempibändi. Neljäs, viides, kuudeskin. Olin toki körötellyt pitkin Suomea livemusiikin perässä aiemminkin, mutta festareilla en ollut vielä koskaan ollut. Lompakkonikin ammotti tyhjyyttään, ehkä juuri sen köröttelyn takia. Olin neuvoton, teini-ikäisen itseni oli pakko päästä Seinäjoelle tai koko olemassaoloni olisi loppunut siihen paikkaan. Minun oli pakko saada kuulla lisää, lisää, lisää musiikkia tai kuolisin. Rakastin musiikkia niin paljon ja minun oli pakko saada kuunnella sitä lisää kunnes sydän ja korvat halkeaa.

Sain kainon tarjouksen sivustolta, jonne olin arasti tarjonnut aikaisempia musiikkiaiheisia juttujani. Festareille olisi mahdollista päästä jos vain voisin kirjoittaa sieltä jotakin. Minulla ei vielä silloin ollut hajuakaan miten systeemi toimii, mutta lupaus kuulosti huumaavalta. Kuulisin musiikkia, eikä minun tarvitsisi kuin kirjoittaa, mitä sitäkin niin kovin rakastin. Rakastan edelleen.

Siinä minä sitten seisoin, Törnävänaarella 17-vuotiaana elämäni ensimmäinen pressipassi käsissäni elämäni ensimmäisillä festareilla. Ja minä rakastuin. Rakastin hikeä, aurinkoa, hiekkaa ja vesisateita. Rakastin ryönäisiä leirintäalueita, pitkiä päiviä ja aurinkoisia ihmisiä. Rakastin musiikkia, ja sitä mitä se teki meille kaikille. We want more, we want more, me haluamme lisää, me haluamme lisää, minä haluan lisää, minä haluan lisää, lisää, lisää.

Nyt, karkeasti kuusi vuotta myöhemmin löydän itseni edelleen usein passi kädessä festareiden porteilta, mutta olen saanut jotain mitä minulla ei vielä 17-vuotiaana ollut. Olen kerännyt sydämeeni vain lisää hikeä, aurinkoa, hiekkaa, vesisateita, ryönäisiä leirintäalueita, pitkiä päiviä ja aurinkoisia ihmisiä. Lisäksi olen imenyt itseeni satoja kilometrejä, mielettömiä kohtaamisia, uusia sointuja ja käsittämättömästi inspiraatiota; kipinän tuntea, todella tuntea se kaikki mitä koen.

Musiikki on opettanut minulle sen. Ja minä rakastan musiikkia.

Sydämestä faktoihin – tuon ensimmäisen festarikokemukseni jälkeen kirjoitin sormeni verille. Kirjoitin kenelle tahansa ja minne tahansa, en siksi että olisin ollut turhan ylpeä saamistani etuuksista, passeista tai tapaamistani ihmisistä, vaan koska minä jumalauta rakastin musiikkia ja minä tahdoin nähdä sitä eturivistä. Halusin edelleen lisää, aivan kuten vielä 17-vuotiaana ensimmäisillä festareillani. Minä tahdoin nähdä, koskea ja kokea jotenkin konkreettisesti sen valtavan voiman, joka oli tehnyt minun elämästäni merkityksellistä.

Lopulta avasin oman sivuston, sillä sisälläni kohoava rakkaus musiikkia kohtaan oli niin ylitse vuotavaa ja minun oli pakko saada se ulos jotenkin. John Doe Revolution syntyi vuonna 2008 ja konseptina oli alunperin esitellä taiteilijoita musiikkinsa takana, pyrkiä välittämään tuo läikehtivä rakkauden tunne kaikille ihmisille mahdollisimman puhtaana ja löytää muita samankaltaisia – meitä jotka hengitämme musiikkia.

John Doe Revolution on ollut yksi elämäni parhaimmista keksinnöistä, päätöksistä ja inspiraation lähteistäni. Se on avannut lukemattomasti uusia ovia, tarjonnut uusia kokemuksia, kehittänyt minua kirjoittajana, opettanut paljon sekä antanut mahdollisuuden tavata ihan huikeita tyyppejä matkan varrella. Sivuston elämänkaari oli mielestäni hieno ja olen onnellinen, että pysyin sille alusta loppuun uskollisena. Sivustolla meni mielestäni hyvin, vaikka monista sillä olisi varmasti voinut mennä paremminkin, mutta en silti koskaan suostunut muuttamaan sivuston alkuperäisiä periaatteita enkä tekisi niin nytkään.

Niin harva tuntuu ymmärtävän mistä koko hommasta oli kyse; ei siitä, että hakisin itselleni tai kenellekään muullekaan minkäänlaista statusta, eikä todellakaan siitä, että sivusto keräisi rahaa tai julkisuutta. Kyse oli edelleen siitä nuoresta tytöstä ja muista samankaltaisista, jonka oli pakko saada kuulla lisää musiikkia tai kuolisi siihen paikkaan. Kyse oli aina musiikista ja rakkaudesta sitä kohtaan.

“Mikset sä myy sitä jonnekin tai laita mainoksia? Saisit rahaa!”
“Mut en mä halua rahaa, mä haluan vaan päästä kuuntelemaan musiikkia. Mä rakastan musiikkia.”

“Vähän siistiä kun sä pääset tapaamaan julkkiksia!”
“Äh, en mä välitä siitä. Ne ihmiset sen musan takana on vaan ihan käsittämättömän mielenkiintosia, ne tekee taidetta. Mä rakastan niiden musiikkia.”

“Musta sun pitäis muuttaa tätä sivua näin ja näin, unohtaa toi kaikki diippi musapaska. Postaisit kaikkia ajankohtaisia uutisia! Olisit tunnetumpi!”
“En mä haluu olla tunnetumpi, mä rakastan sitä diippiä musapaskaa! Sen takia mä aloitin tän sivuston, mä rakastan musiikkia.”

Mä rakastan musiikkia.

Mä rakastan musiikkia.

Mä rakastan musiikkia.

Siksi istun myös tässä juuri nyt; hieman vanhempana, astetta viisaampana ja aika erilaisena kuin ennen. Moni asia on elämässäni muuttunut, tullut ja mennyt, mutta musiikki on aina pysynyt. Se on sekä siivittänyt elämäni tähtihetkiä, että tuonut lohtua kun olen itkenyt lattialla ilman minkäänlaista aikomusta nousta koskaan enää ylös. Musiikki, musiikki on se kantava voima.

Tällä blogillani toivon, että voisin tuoda teille jotakin uutta ja merkityksellistä, edelleen jatkaa sen läikehtivän musiikkirakkauden kanavoimista sekä kenties oppia myös itse lisää musiikista. Jos olet löytänyt tiesi tänne ja luet tätä juuri nyt, uskon että tiedät mistä puhun ja meillä on varmasti vielä paljon keskusteltavaa. Tervetuloa kyytiin! Tahdon viedä teidät kaikki matkalle kohti musiikkia ja sen taakse, kohti ääretöntä ja sen yli. Musiikin kanssa matkamme reittimahdollisuudet ovat tietenkin rajattomat eikä sinun onneksi tarvitse tehdä muuta kuin iskeä korvanapit korviin, sulkea silmät ja nauttia matkasta. Muistathan turvarokotteet, edessä tulee olemaan aikamoinen kyyti.