Jostakin syystä tänään Musen keikalla ihan kaikki muistutti jostakin vanhasta ja olo oli jatkuvasti ihan järisyttävän nostalginen. On uskomatonta millaisia muistoja musiikki ja siihen liittyvät kokemukset luovat ja kuinka helposti niiden kautta pääsee aikamatkalle halutessaan. Pelkästään se, että menin ylipäätään katsomaan tänään Mewiä ja Musea oli jotenkin niin viime vuosikymmentä. Silloin kyseisen kaksikon taiderockit olivat parasta hunajaa korvilleni.

En olisi voinut olla enempää innoissani siitä, että Mew oli valittu illan lämppäriksi! Mew oli nimittäin oikeastaan ainoa bändi, joka minua harmitti, että jää näkemättä kun en lähtenyt Provinssirockiin tänä vuonna. Oli siis ihanaa saada tämä vääryys korjattua. 

Bändi on myös yksi niistä harvoista bändeistä, joita olen oikeasti odottanut kellon ympäri päästäkseni eturiviin. Vuosi taisi olla 2006 tai jotain sinne päin ja oli vielä talvipakkanen. Ihaninta oli kun keikkabussi saapui ja pysähtyikin keikkapaikan pääovien eteen ennen kuin jatkoi matkaansa. Kukalie crewn ihastuttava täti oli nähnyt meidät ikkunasta ja toi meille teetä, että meillä olisi lämmin!

Myös itse Olympia Stadion herätteli nostalgisia muistoja. Viimeksi olen tainnut olla siellä katsomassa U2:sta ja silloin bändin lava oli niin järkyttävän suuri, että se näkyi parkkipaikalle asti. Se oli siis käytännössä korkeampi kuin koko stadion itsessään! 

Rakkain muistoni on stadionilta on kuitenkin liki kymmenen vuotta sitten (no jopas tunnen itseni vanhaksi) kun äiti vei minut katsomaan Metallicaa. Se oli ensimmäinen oikea, suuri konserttini ja Metallica oli silloin lempibändini. Jotakin silloin sykähti, sillä keikkoja on tullut sen jälkeen koluttua aika roimasti.

Päällimmäisenä minulle on jäänyt Olympia stadionin keikoista mieleen se, että siellä paistaa aina aurinko ja fiilis on mahtava. Niin myös tänään! Valoisuus syö toki aina hieman keikan visuaalista ilmettä sekä intiimiyttä, mutta toisaalta onko mitään ihanampaa kuin aurinkoisen kesäillan viettäminen hyvän musiikin parissa? Tuskin.

Kuten aina, niin tänäänkin valoisa kesäilta lopulta pimeni ja vaihtui punertavan auringonlaskun kautta sinertäväksi yöksi, jolloin Musen valoshowkin pääsi oikeuksiinsa. Muse aloitti ja lopetti tyylillensä uskollisesti äänekkääseen räjähdykseen ja keikka oli niin huikea, että tiedän tasan tarkkaan mitkä levyt pyörivät soittimessani yksinoikeudella ainakin seuraavat pari viikkoa. En ole kuunnellut niitä taas aikoihin, mutta tänään jälleen muistin miksi bändiin aikoinaan rakastuin.

Kun olin teini-ikäinen, näin kerran unta, jossa sävelsin kasvottoman miehen kanssa täydellisen kappaleen pianon ääressä. Se oli niin kaunis, että muistin sen vielä herättyänikin. Muutamia viikkoja unen jälkeen, radiossa soi Musen Sing For Absolution. Se oli juuri se; täydellinen kappale, jonka olin unessani säveltänyt salaperäisen miehen kanssa. (Lienikö Matthew Bellamy?) Yhä tänäkin päivänä, kaikkien näiden vuosien jälkeen, sama rakkaus on edelleen siinä; salaperäinen, hypnotisoiva, intohimoinen.

Musen keikalla leijaili ilmassa kymmeniä metrejä korkea hehkulamppu, johon syttyi valo samalla kun se nousi ilmaan yleisön yläpuolelle samalla kun Bellamy lauloi; you’re my guiding light… Sitten lampun pohja aukesi ja sieltä tipahti akrobaattinainen, joka tanssi ilmassa bändin ja yleisön yläpuolella, samalla ripotellen yleisöön paperisilppua.

Siinä on tavallaan kai kaikki, mitä teidän tarvitsee tietää Musesta.