Olen lähivuosina pitkästä aikaa saanut muutamia uusia suosikkeja musiikkirintamalla, joista olen täälläkin jauhanut loputtomiin, mutta yksi näitä suurimpia uusia suosikkejani on ollut käsittämättömän upea Lana Del Rey. Pääsin eilen näkemään ensimmäistä kertaa elämässäni tämän mystisen olennon Hartwall Areenalla ja häkellyin ehkäpä vain entisestään. 

Täytyy sanoa, että en ihan oikeasti ehkä tiennyt mitä odottaa. Suuri osa Lana Del Reyn huumaavasta olemuksesta on tietynlaista hypnoottista mystisyyttä, jota en ehkä haluakaan ratkoa vaan pitää juuri sellaisenaan. Pelkäsin, että jos saisin laulajasta livenä tarpeeksi eri käsityksen se rikkoisi kaiken eikä levy kuulostaisi kotonakaan enää niin hyvältä. Lisäksi Lana Del Rey on tunnettu hieman ontuvasta lavapreesensistään…

Kukaan ei ole kuitenkaan aikoihin vienyt henkeäni samalla tavalla kuin Lana Del Rey. Ei kukaan mies, ei mikään elokuva, ei edes allergiakohtaus. Kun Lana astui lavalle, siivitti askelia järisyttävä huutomeri ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkärankaani aina siihen asti kuin laulaja asteli pois lavalta. Samalla silmänalusiani pakotti hämmentävä tarve itkeä. Kun Born To Dien ensisävelet alkoivat soida, vierivät kyyneleet piskin poskiani enkä voinut lopettaa kuin vasta muutaman kappaleen päästä. Senkin jälkeen vilkaisin aina välillä itkuisin silmin vierustoveriani, jonka silmäkulmissa kimaltelivat myös pienet kyynelpisarat.

Ja se paljon puhuttu lavapreesens; Lana Del Reyn lavaolemus on kieltämättä omaa luokkaansa mutta näkisin senkin kääntyvän loppujen lopuksi enemmän voiton puolelle. Aran näköinen Lana näyttää lavalla siltä kuin pienikin tuulenvire veisi koko naisen mennesään tai pienikin särö rikkoisi koko kehon, äänen ja kaiken muunkin ympäriltä. Lana ei ehkä tiedä kuinka olla lavalla, mutta se tekee hänestä inhimillisemmän, samaisituttavamman ja niin paljon koskettavamman. Hän täyttää olemuksellaan ja etenkin äänellään koko tilan. Lisäksi hän tuntuu viettävän ainakin puolet keikasta eturivin keskuudessa lauleskellen, suukotellen fanejaan, jaellen nimmareita ja ottaen yhteiskuvia. Suunnatonta faneilleen omistautumista!

Konsertissa oli tosi myös asioita joista en pitänyt. Yleisöstä eturivi oli jotenkin oudosti mikitetty niin, että kirkuminen kuului tarpeettoman kovaa ja tehostettuna vaikka toisaalta huutojen kaikuminen toimikin todella hyvin yhteislauluissa. Myöskin keikan ensimmäisen biisin aikana koetut äänentoisto-ongelmat lannistivat hieman aloitusta. Nämä olivat kaikki kuitenkin vain teknisiä vikoja ja tärkeintä on mielestäni aina keikan herättämä tunnetila sydämessä ja päässä, ja se tunnetila olikin sitten jotakin sanoinkuvaamatonta. Tiedätte varmaankin varsin hyvin, että olen käynyt elämäni aikana aivan suunnattoman paljon keikoilla, kuunnellut musiikkia, nähnyt lempibändejäni, fanittanut konserttisaleissa, liikuttunut, ilakoinut, eläytynyt…

Mutta kertaakaan aikaisemmin ei mikään ole koskettanut minua samoin kuin Lana Del Rey viime iltana. (Tai ehkä on, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että ei varmana ole!) Samettinen ääni tunkeutui raivoisalla voimalla syvälle sisimpääni enkä voinut olla värisemättä. Mikä suunnaton voima siinä äänessä onkaan. En voinut olla tuijottamatta tuon jumalattaren jokaista liikettä täysin hypnotisoituna. Lana Del Reyssä on jotakin sitä vanhan ajan glamour-karismaa, joka pysäyttää. Matalammat huokailut saivat jotenkin hengitykseni tasautumaan ja koko olemukseni rauhalliseksi samalla herätellen ihoani kananlihalle siinä missä korkeimmat inahdukset taas kutittelivat korvanystyröitäni siihen malliin, että kehoni tuntui väkisinkin erittävän kyyneleitä ulospuskettaviksi.

Olen niin onnellinen.

PS. Olen muuten ollut ehkäpä juuri tämän keikan vuoksi hirveän levoton koko viikonlopun, minkä seurauksena keksin mm. seuraavat termit: Lana Del -Reivit, Lanatanssit sekä Lamadeus. Vitsi mä oon hulvaton.