Koko Hartwall Areenan ympäristö oli täynnä ihanaa kuhinaa kun paikalle kömpi mitä mielettömimpiä panostusasuja aina tölkkitukista supervaatteisiin. The Monster Ball -kiertueen tematiikka oli vähintäänkin mieletön; lavalla  kohosi jättimäinen linnake jonka lukuisat ikkunat suorastaan houkuttelivat kurkkimaan uumeniinsa. Ehkäpä tämä oli juurikin se kuuluisa Haus Of Gaga?

Kun show vihdoin alkoi, mykistyminen oli suotavaa. Miltein pakollista. Gaga ratsasti (siis kirjaimellisesti ratsasti) linnasta esiin jättimäisen yksisarviseksi puetun hevosen selässä ja liikkui jalosti koko lavan ympäri palaten sitten takaisin linnansa uumeniin. Olin myyty. 

Show jatkui yhtä suureleisenä loppuun asti. Se ylenpalttinen överiys tässä kaikessa olikin siisteintä, ja oli upeaa katsoa miten mieletön kokonaisuus lavalla oli käynnissä. Upeat koreografiat puhumattakaan linnan liikkeistä (kyllä, koko installaatio oikeasti liikkui) tai bändin piilopaikoista (siellä linnassa). 

Eikä sillä, että Lady Gaga oikeasti tarvitsisi mitään näistä. Hänellä on nimittäin ihan mieletön määrä lahjakkuutta ja karismaa ja Gaga villitsee yleisönsä kyllä jo ihan itsessään. Se hysterian määrä mitä tämä nainen lähestyessään herätti on jotakin ihan käsittämätöntä, ja totesinkin vierustoverilleni jossain vaiheessa, että “mieti, toi on vaan yksi nainen”!

Yksi (1) nainen. (!!)

Se mikä minulle henkilökohtaisesti tekee Lady Gagasta niin mielettömän, on se järjetön inspiraation määrä jota sen energia välittää ulospäin. Se päämäärätietoinen tapa rohkaista ihmisiä ympäri maailmaa olemaan omia itsensä, olit sitten pieni, suuri, homo, hetero, nainen, mies, suosittu, syrjitty, tai jotakin siltä väliltä tai ulkopuolelta. Lady Gaga on livenä niin inspiroiva, että muistan valtaosan sen kahden vuoden takaisen keikan välispiikeistä vieläkin. Muistan erityisesti yhden syrjityille ja erilaisille suunnatun puheen, jonka Gaga piti silloin kesken konserttinsa. Siinä hän kertoi tietävänsä millaista on olla se friikki outolintu, jota kaikki katsoo vähän vinoon ja siksi hän kertoikin kutsuneensa paikalle kaikki muutkin friikit ja sulkeneensa ovet muilta. 

Ennen en ollut niin rohkea, mutta te pikku hirviöt teitte minusta rohkean joten nyt aion olla rohkea puolestanne. Jos teistä on koskaan tuntunut siltä, että ette sopeudu joukkoon, että olette rumia, että ette osaa tanssia, että ette osaa laulaa… Muistakaa, että tänään te olette helvetti supertähtiä ja te synnyitte sellaisena! Älkää lähtekö täältä tänään rakastaen minua enemmän, lähtekää täältä rakastaen itseänne enemmän.”

Myös tällä kertaa kuullut biisit ja niiden ohessa esitetyt välispiikit koskettivat ja syvältä. En ollut oikeastaan tajunnutkaan miten hurjan paljon Lady Gagaa kuuntelen, ennen kuin huomasin areenalla osaavani molempien levyjen biisien lyriikat pitkälti ulkoa lukuunottamatta uutta, koskettavaa, pianon ääressä soitettua “Princess Die” -biisiä. Gagan pianovoimaballadit ovat aina koskettaneet eniten eikä tämä ollut todellakaan poikkeus. Olinkin superinnoissani kun Gaga veti uuden levynsä lempparibiisini “Hair” vain pianon säestyksellä. Samalla tietysti itsellensä ominaisesti rohkaisten kaikkia muuttamaan maailmaa, koska se on yhtä helppoa kuin hiusten värin vaihtaminen.

Uskon, että juuri tämä syvempi, rohkaiseva maanläheisyys onkin se mikä Gagan konsertissa vetoaa muihinkin. Kun hassunhauskoissa vaatteissa kaupungilla kulkeva supertähti istuukin kesken konsertin eturiviin vastaanottamaan ja lukemaan fanien tuomia lahjoja, on lopputulos väkisinkin hellyyttävä! Kun keikka lähenee loppuaan ja Gaga nostaa yleisöstä lavalle yhden onnekkaan 18-vuotiaan tytöntyllerön, minua suorastaan sympatia-itkettää. Gaga kävelyttää tyttöä ympäri lavaa kertoen samalla tarinaa siitä miten kaikista unelmistaan voi tehdä totta.

Minä lähdin Hartwall Areenalta muistaen yhä terävämmin miten tärkeää ja arvokasta on olla oma itsensä, ja miten kuka tahansa voi muuttaa maailmaa. Varhaisteininä vielä muistin sen niin hyvin ja tein kaikkeni jos huomasin epäkohtia maailmassa tai, että jotakin kohdeltiin epäoikeudenmukaisesti. Joskus aloitin jopa maailmanlaajuisia projekteja ja saarnasin itsekin sen puolesta miten kaikki ovat osa muutosta. En tiedä mitä sitten tapahtui, kai kasvoin vähän enemmän aikuiseksi ja unohdin asiat mitkä lapselle ovat niin itsestään selviä. Maailma on leikkikenttä ja me tiedetään se, nähdään kaikkialla vain mahdollisuuksia luoda tai tehdä jotakin uutta ja jännittävää. Miksi se taito pitäisi koskaan unohtaa?